— Onhan tuo tuotakin, äiti, mutta syöthän sinäkin mielelläsi lintupaistia, talven umpeen suolaista sianlihaa ja kuivaa kalaa järsittyäsi; elä siis linnustamista moiti. Ja sitä paitsi, enhän minä kapakoissa kuhnustele, minä, ja saaneehan tuota nyt sentään jollain lailla huvitella. Onhan meillä ruokaa riittämään asti ja joitakuita ropoja pankissakin, eikä talo mätäne, ja jos palaa, niin palakoon, onhan se vakuutettu.
— Niin, ei talo mätäne, sen minäkin tiedän, mutta kaikki muu hajoaa; aidat olisivat korjattavat, ojat kaivettavat. Luuvan katto lahoaa, jotta vesi juoksee elikoiden niskaan; ei yksikään silta ole ehyt, veneet ovat ravistuneet, verkot olisivat paikattavat ja maitokellarin katto laitettava. Ja paljon muutakin olisi tehtävä, joka taitaa tekemättä jäädä. Vaan saashan nähdä, eikö se kumminkin nyt tule tehdyksi, kun olemme hankkineet miehen nimen-omaan sitä varten, ja saappas nähdä eikö Karlsson tässä ole mies oikealla paikallaan.
— No, tehköön vaan, enhän minä kiellä, tiuskasi Kusti, kädellään pannen piikkisen leikkotukkansa pörröttämään.
— Kas tuoss' on kadonnut lammas! Tules tänne, niin otetaan pieni naukku, Norman!
Norman, sinisilmäinen, lyhytläntä, jäntevä valkotukka, vaaleat viiksenalut huulessa, saapui tupaan, ja tervehdittyään muoria hän istuutui linnustus-toverinsa viereen. Otettuaan savipiippunsa liivintaskusta, ja puolikuppejansa kallistellen sankarit alkoivat metsämiesten tavoin juurta jaksain kerrata merenpartaalla tekemiään urotöitä. Lintuja kopeloitiin sormilla, haavoista kaivetut haulit laskettiin, epätietoisista laukauksista keskusteltiin ja uusia linnustusretkiä suunniteltiin.
Karlsson oli saapunut keittiöön.
Tuvan kurkihirsi oli näkyvissä, joten se oli kuin kaatunut soima ylöspäin kääntyneine emäpuineen. Mustuneesta kurkihirrestä ja kattopalkeista riippui lankoja ja kalanpyydyksiä; niiden alle oli veneenlaitoja ja muita lautoja ladottu kuivamaan; pellava- ja hamppuvyyhtiä, meltorautaa, naaroja, sipulikimppuja, talikynttilöitä, eväsvakkoja; muutamalla ristipalkilla pönötti pitkä jono hiljakkoin täytöstettyjä kuvia, toiselle oli lampaannahkoja heitetty, kolmannelta riippui upokkaita, röijyjä, miesten ja naisten paitoja ja sukkia; palkkien poikki vartaat reikäleipineen; keppejä, joihin ankeriaannahkoja oli pujotettu, saittoja, joiden ympärille pitkälanka ja polakoukkusiima oli kääritty.
Päätyikkunan luona oli maalaamaton pöytä, seinämällä kolme vetosohvaa, joihin vuoteet oli tehty. Raidit olivat joltisenkin puhtaat, mutta karkeat. Yhden sohvista emäntä määräsi makuupaikaksi Karlssonille, joka emännän kynttilöineen poistuttua jäi hämäriin. Huonetta valaisi vaan lieden hehkuva hiilus ja kuun kalpea valo, joka laskeutui lattialle, siihen muodostaen ikkunan kuvan ruutuineen ja puoloineen. Kynttilätä ei maatapannessa käytetty, jottei säädyllisyyttä loukattaisi. Tyttöjen makuusijat olivat näet myös kyökissä. Karlsson alkoi siis riisuutua iltahämyssä. Hän oli jo riisunut takkinsa ja saappaansa sekä ottanut kellonsa liivintaskusta vetääkseen sitä hiilustan ääressä. Hän oli pistänyt avaimen reikään ja alkoi vetää hieman harjaantumattomalla kädellä, — sillä kello pantiin käymään ainoastaan sunnuntaisin ja juhlatiloissa —, kun rohiseva ääni vuoteelta mörähti:
— Kas peijakasta! Sillähän on kellokin!
Karlsson säpsähti, katsahti ympärilleen ja keksi vihdoin hiiluksen hohteessa tihrusilmäisen pörrötukan karvaisten käsivarsien varassa.