Karlsson ei juuri ihastunut maiseman kauneuteen, vaan näkyi se kumminkin häntä tyydyttävän. Kalaisa lahti, tasaiset niityt, viettävät pellot tuulen suojassa, tiheä hirsimetsä ja oivallista puuainetta ha'oissa. Ei siis oikeastaan mitään puuttunut. Ei muuta kuin miehen järjestävä järki, tarmokas tahto ja väkevä käsi, joka pani voimat työhön ja nosti aarteet päivänvaloon.
Äkkiä katkaisi kaikuva "hoi" hänen mietteensä. Ääni lähti tuvan kuistilta, liukui lahdekkeita ja maita pitkin, raikui luuvasta, ha'asta ja pajasta.
Liisa huusi murkinalle, ja kiireen vilkkaa kokoontui kaikki neljä miestä kyökin pöydän ääreen, johon oli pantu perunoita ja suolakalaa, ruisleipää ja — viinaa, koska oli sunnuntaipäivä. Emäntä hääräsi lakkaamatta, kehotti syömään, tuon tuostakin luoden silmäyksen lieteen, missä kanain ja porsasten ruoka kiehui.
Karlsson kenotti pöydän ylipäässä, Kusti toisella pitkäpuolella, Rundqvist toisella ja Norman Karlssonia vastapäätä, joten ei ollut aivan selvä kellä kunniansija oli. Olisi pikemmin saattanut heitä pitää neljänä tasa-arvoisena lautamiehenä. Karlsson tässä sentään vähitellen puheenjohtajaksi rupesi, ja lausuntojensa vaikutusta vahvistaakseen hän lyödä pamahutteli kahveliansa pöytään. Hän puhui maanviljelyksestä ja karjanhoidosta. Mutta Kusti ei vastannut, tahi vastasi, Normanin kannattamana, puhumalla metsästyksestä ja kalastuksesta. Ja Rundqvist istui puolueettomana, heittäen kiistakapulan tuleen, milloin se oli sammumaisillaan ja sopu syntymäisillään, puhaltaen hiilukseen, jottei lakkaisi kytemästä, pistellen oikealle ja tokaisten vasemmalle näyttääkseen lautamiehille, että kaikki olivat yhtä typeriä, ja että hän yksin ymmärsi jotain.
Kusti ei koskaan vastannut Karlssoneille kohdastaan, vaan kääntyi joka kerta naapuriinsa, joten Karlsson huomasi, ettei ainakaan pojan puolelta ollut ystävyyttä odotettavissa.
Norman, nuorin heistä, piti aina siitä huolen, että tarvittaessa taisi tukea käsivarttaan Kustin hartioihin. Isännän suojatillahan ajan pitkään oli varmin asema.
— Ei porsasten elättäminen leiville lyö, jos talossa ei ole maitoa, väitti Karlsson mahtipontisesti, eikä maitoa taas muuten lisätä kuin kylvämällä apilasta syystoukoihin. Maanviljelyksessä, näet, on oikeutta myöten vuoroviljelystä käytettävä, siinä pitää kaikki, niin sanoakseni, kiertää.
— Niin, sen on laita aivan kuin kalastuksenkin, tiedäthän sinä sen, Norman, Kusti kääntyi naapurinsa puoleen; — eihän silakanverkoilla pyydetä, ennenkuin kampelain syönti loppuu, eikä kampeloita pyydetä, ennen kuin hauki herkii kutemasta. Toinen, niin sanoakseni, puuttuu toiseen; mihin toinen päättyy, siitä toinen alkaa. Eikö niin, Norman?
Nurkumatta Norman suostui, ja varmuuden vuoksi hän vielä säesti loppupontta, huomatessaan, että Karlsson taas hankkiutui tarinan juoneen tarttumaan:
— Joo, kyllä se niin on, että mihin toinen loppuu, siitä se toinen taas alkaa.