Kun Kusti kuuli heinän ostosta puhuttavan, pani hän mitä innokkaimmin vastaan, sillä miksi ostettaisiin semmoista, mitä ostamattakin ennestään oli talossa, mutta muori sai hänet vaikenemaan, väittäen, ettei poika tätä asiata ensinkään kyennyt arvostelemaan.
Kun muutamia pieniä, valmistavia uudistushankkeita oli tehty, lähdettiin viljelyksiä katselemaan.
Suunnattomat alat olivat kesantona.
Karlsson vihelsi pitkään, surkuttelevasti, nähdessään, että niin satoisa maa pilattiin noin vanhettuneella viljelystavalla, — Voi, voi, lapsellisuutta! Eihän kukaan ihminen enää kesantoa käytä, vaan nyt kasvatetaan apilasta. Kun saattaa korjata satoa joka vuosi, miksi sitä sitten ottaisi vaan joka toisena?
Kusti arveli, että vuotuiset sadot imisivät tyhjiin maan, joka sekin, ihmisen tavoin, kaipasi lepoa, mutta Karlsson selitti aivan oikein, jos kohta hieman hämäräperäisesti miten apilaat eivät suinkaan maan mehuja kuiviin imeneet, vaan päinvastoin lannoittivat maata ja ehkäisivät rikkaruohon kasvun.
— No, elähän mitään, mokomaa ei ennen ole kuultu, että kasvit sonnittavat maata, jätkytteli Kusti, joka ei tajunnut Karlssonin oppinutta esitystä siitä miten ruohokasvit parhaasta päästä ottavat ravintonsa "ilmasta."
Sitten tutkittiin ojia, jotka havaittiin olevan pohjavettä täynnä, paikoittain umpeenkasvaneita ja kaikkialla kovin kapeita. Vilja kasvoi harvana, juuri kuin jyviä olisi pivottain viskelty kasaan, ja rikkaruoho rehotti rauhassa mätästen lomissa. Niityt olivat perkaamatta, ja paksu lehtipeite tukehutti hennon heinänalun. Aidat olivat kumossa tai kaatumaisillaan, siltoja ei ollut ensinkään; kaikki oli rappiotilassa. Muori siis ei suotta illalla keskusteltaessa Kustia moittinut. Tämä ei ollut kuulevinaan Karlssonin seikkaperäisiä selityksiä ja huomautuksia, vaan koki niitä mielestään haihduttaa kuin vistottavia vanhoja muistoja ikään. Hän pelkäsi suunniteltujen töiden paljoutta ja vielä enemmän sitä rahanmenekkiä, minkä parannuspuuhat tuottaisivat.
Kun he sitten poikkesivat lehmihakaan, niin Kusti jättiin jälelle, ja kun saavuttiin metsään, oli hän hävinnyt. Eukko huutaa hoilasi pariin kertaan, vaan vastausta ei kuulunut.
— No, kun meni, niin menköön! Kusti on ikänsä ollut vähän noin typerähkö ja unelijas, paitsi kun hän pääsee vesille pyssyineen. Mutta Karlsson ei huoli tuota pahaksua, sillä se ei mitään merkitse. Katsokaas, isä tahtoi hänestä ikäänkuin vähän parempaa eikä muka renkiä vaan ja salli siis pojan huvitella ja hommata oman mielensä mukaan. Kahdentoista vuotiaasta hänellä on ollut oma ruuhi, ja pyssy tietysti, ja siitä pitäen hän on ollut omin hoteinsa. Mutta nyt on kalansaalis entisestään isosti huonontunut, ja siksipä minun taas oli turvauminen maahan, joka kumminkin aina on vettä luotettavampi; ja olisihan maanviljelys hyvinkin menestynyt, jos Kusti vaan olisi ymmärtänyt pitää miehet kurissa, mutta hän tahtoi aina veljestellä niiden kanssa, ja tietäähän sen mitä työstä silloin tulee.
— Niin, mitä siitä tulee, jos rupeaa työväkeä hemmottelemaan, toisti Karlsson, ja sallikaa täti, minun tässä kahden kesken sanoa, että jos tahdotte minusta pehtuoria, niin minun tulee syödä tuvassa ja maata kammarissa. Muuten minulle ei anneta kylliksi kunnioitusta, ja silloin ollaan kuin täi tervassa.