— Mitä Karlssonin tuvassa syömiseen tulee, vastasi muori porraspuitten yli kavutessaan, — niin kyllä minua pahoin ajatteluttaa koko se tuuma. Palkolliset eivät enää suvaitse, että isäntäväki syö muualla kuin niiden kanssa samasta pöydästä, ei itse Flod-vainajakaan viime aikoina eikä Kusti ikänään sitä ole tohtinut tehdä; kun on koetettu, niin ne ovat olleet perin nopsia juonittelemaan ruuvasta ja ovat muutoinkin ruvenneet niskoittelemaan. Siitä siis en luule mitään tulevan. Mutta kammarissa makaaminen on järkituuma; siitä me kyllä sovimme. Palvelijoita on kyökissä melkein liiaksi jo ennestään ja Normankin, luulen ma, nukkuu mieluimmin yksin sohvallaan.
Karlssonin täytyi siis tyytyä puoleen voittoon ja pistää toinen pillinsä pussiin.
Nyt tultiin kuusimetsään, minne vielä muuan puuneulaisten ja pölyn peittämä kinos oli unohtunut kahden kallion väliin ötköttämään; huhtikuun paahtava aurinko pani ikihongat pihkakyyneleitä vuotamaan, ja puitten juurilla vuohensilmät kukkivat, ja pähkinäpensasten alta tunkeutuivat märänneiden lehtien läpi sinivuokot. Sudensammal höyrysi nuorteata kosteuttaan, ja loitompaa siinti salmen vienosti väreilevä selkä, oravat kurnuttivat kuusien oksilla, ja vihreätikka takoi ja korisi.
Eukko kävellä teputteli edeltä neulaisten peittämää polkua, ja kun Karlsson näki miten notkeasti hänen jalkansa vuoroon tuli esiin ja taas hävisi helmain alle, johtui hänen mieleensä, että muori eilen hänestä oli paljon vanhemmalta näyttänyt.
— Ylen vikkelä ja ketterä jaloiltaan se täti sentään onkin!
— Voi, voi, sitä Karlssonia! Mitä minusta vanhasta akanrähjyksestä viitsitte pilkata.
— Elkää luulko. Minä en milloinkaan puhu muuta kuin asiaa, vakuutti Karlsson, — jos mieli minun pysyä tätin perässä, niin pian on otsani hiessä.
— Nyt riittää, muori hyräili, pysähtyen huoahtamaan.
— Täss' on nyt se metsä, missä lehmiä kesällä parhaasta päästä on pidetty.
Karlsson tarkasti metsää asiantuntijan silmällä ja keksi sen kasvavan halkopuita kosolti puhumattakaan jylhästä hirsihongistosta.