Jouduttuaan sattumalta uudelle uralle älysi hän oitis tulleensa hyvään tarpeeseen. Hän kyllä kykenisi tähän asti arvottomasta maasta pusertamaan paljolti tuloja, hän pääsisi arvoa tuottavaan asemaan, eikä hänettä vihdoin laisinkaan tultaisi aikaan. Hänen pyrinnöillään siis tästäpuolen oli järkähtämätön päämäärä ja hänen takanaan liikkeelle panevana voimana paranevan aseman toivo. Hän teki työtä muiden hyväksi, mutta samalla hän takoi oman onnensa Sampoa, ja jos kohta hän ajoi asiaa niin, että näennäisesti uhrasi voimansa ja aikansa toisten eduksi, niin sillä vain osotti olevansa monta älykkäämpi, joka mielellään olisi menetellyt samoin, jos siihen olisi kyennyt.
Poika oli pahin vastus hänen tiellään. Kalastajan ja metsämiehen tavoin rakastaen epätietoisia ja odottamattomia tapauksia, tämä toisaalta vihasi kaikkea järjestystä, kaikkea varmaa. Kun kylvi, hän arveli, niin sai enintään minkä oli laskenut, ei koskaan enempää, useimmiten paljoa vähemmin. Mutta jos veti nuottaa tahi laski verkot, niin milloin ei saanut tuon taivaallista, milloin taas seitsenkerteisesti minkä oli odottanut. Jos lähti allin ammuntaan, niin välistä sattui saamaan hylkeen, jos oli saaristossa puoleen päivään koskeloita väijymässä, saattoi niinkin sattua, että haahkoja osui pyssynpiipun eteen; aina sattui jotain ja useimmiten jotain odottamatonta. Paitsi sitä pidettiin metsästystä vielä, kun se etuoikeutena oli periytynyt ylemmiltä kansaluokilta, hiukan hienompana ja urheampana kuin auran kurjessa ja sontäkärryjen takana tallustamista, ja tämä katsantotapa oli kansaan siksi syvälle juurtunut, ettei voinut saada ketä renkiä tahansa ajamaan juhtaparia joko sitten siitä syystä, että härkä oli "muunnettu" tahi sen vuoksi, että vanhastaan hevosta, etentammaa, taikaluuloisesti kunnioitettiin.
Toinen kompastuskivi oli Rundqvist. Oikeammastaan vanha koiransilmä, joka omalla tavallaan oli koettanut takaisin valloittaa maallisen paratiisin, jossa työstä ei mitään tiedetty, vaan jossa oli lyhyet ryypyn välit ja vedettiin runsaat ruokalevot, oli hän, osaksi luulotetuilla tiedoillaan salaperäisistä asioista, osaksi laskemalla leikkiä kaikista vakaista, semminkin rasittavasta ruumiintyöstä, osaksi myös hätätilassa teeskentelemällä henkistä heikkoutta ja ruumiillista raihnautta osannut narrata ihmisiä häntä säälimään, liiatenkin jos oli siitä toivoa, että armelijaisuus ilmaantuisi puolikoppisen tahi nuuskanaulan muodossa. Niinpä hän taisi iskeä sian suonta ja salvaa porsaita, luuli voivansa löytää kaivonsijoja loihtuvavalla ja saavansa ahvenen menemään verkkoon. Hän paranteli muiden pieniä vammoja, vaan jätti omansa parantamatta, ennusti kaunista säätä kuun syntyessä, kun oli puolen kuukautta satanut ja uhrasi toisten rahoja ison rantakiven alle, kun hailia odotettiin. Mutta hänen vallassaan olivat monet kehnotkin temput. Niinpä hän taisi kasvattaa ruhkaruohoa naapurin peltoon, panna lehmät ehtymään, ampua poikenluomia ja sen semmoistakin, joka verhosi hänet pelottavaan sädekyhään, niin ettei kukaan häntä mielellään tahtonut vihamiehekseen.
Takoma- ja veistämistaito olivat hänen tosioloiset ansionsa, ja niiden turvissa oli hän käynyt talolle tuiki tarpeelliseksi. Hänessä oli harvinainen kyky semmoiseen, mikä enin pisti silmään, ja se teki hänen Karlssonin vaaralliseksi kilpailijaksi, sillä eihän se, minkä Karlsson sai aikaan navetan räystään alla tai pellolla, kuinkaan kauvas näkynyt.
Siten Karlssonille jäi vaan Norman, tanakka työmies, joka oli anastettava Kustin voimakkaan vaikutuksen alaisuudesta ja palautettava säännölliseen maatyöhön.
Tässä kysyttiin uupumatonta itsepintaisuutta sekä sen lisäksi valtioviisautta ja älykkyyttä, jos mieli onnistua, ja koska Karlsson kaikessa oli toisia etevämpi, pääsi hän pian voittajaksi.
Kustin kanssa hän ei käynyt miekan mittelyhyn; poika sai olla alallaan. Renki vaan kielotteli puolelleen hänen aseenkantajansa Normanin, myöntämällä hänelle joitakuita etuja. Tämä kävi joltisenkin helposti, sillä Kusti oli, totta puhuen, hiukan itsekäs isäntä. Normania oli linnustusmatkoilla pidetty parhaastaan soutumiehenä, eikä hän milloinkaan saanut ensimäiseksi ampua. Jos hän silloin tällöin sai pienen naukun, niin Kusti salaa otti kolme. Ne palkka- ja muut edut, sukkapari, paita ja vähäsen muuta pientä, mitkä Karlsson oli hänelle hankkinut ja sen lisäksi rengin laajentuva valta, josta sopi toivoa enemmän kuin Kustin vähenevästä, saivat miehen äkkiä luopumaan. Tämä ehkäisi pojan linnustusintoa, sillä yksin vesillä liikkuminen ei ajanmittaan miellyttänyt; ja jahtitoverin puutteessa täytyi yhtyä toisten työhön.
Tukalampi oli Rundqvistiä "suomustaa", sillä se kala oli sekä ruma että vanha, mutta viimein sai hän tämänkin satkaan.
Karlsson ei tuhlannut rahaa pyyteitten parantelemiseen. Hän korjautti silakanverkot, eikä silakanpuutetta enää kohta muistettukaan; uusia kaivoja ei enää etsitty, vaan entinen vuoritettiin, ja siihen laadittiin pumppuhirsi. Lehmille ei enää loihtuja luettu; sen sijaan niitä su'ittiin ja pantiin kuivaa pehkua alle. Rundqvist taisi hevosenkenkänauloja takoa, mutta Karlsson osasi niitä käyttää, Rundqvist taisi tehdä karhin, mutta Karlssonilta syntyi sekä sirotekoiset sahrat että jykevä jyrä.
Kun Rundqvist havaitsi itsensä syrjäytetyksi ja myyränmättäästään karkoitetuksi, ryhtyi hän toimiin, joilla toivoi enemmän huomiota herättävänsä. Hän rupesi tuvan taustaa siivoamaan, korjasi pois jaloista sen, mikä talonväeltä talven pitkään laiskuudesta ja pimeän pelosta pihalle oli "jäänyt", hyvitteli kanoja ja kissaa ja laittoi uuden linkun tuvan oveen. — Kappas vaan Rundqvistiä! Hän on tehnyt uuden linkun vanhaan ovirämään, kuuli Karlsson piikain kyökissä hänen kilpailijaansa kiitettävän; — kyllä se yhtäkaikki on hyvä mies, se Rundqvist.