Mutta Karlsson ei hellittänyt. Eräänä aamuna pani hänen valkoiseksi maalaamansa tuvan uuni koko talonväen päivittelemään. Toisena aamuna mustat vanteet ja valkoiset sydämmen kuvat koristelivat vihreiksi maalattuja vesiämpäreitä, ja taas muutamana aamuna keittopuut pönöttivät pinottuina katoksessa, minkä Karlsson yöseutuna oli tekaissut ruoka-aitan taakse. Hän oli viholliseltaan oppinut kyökin suurvaltaa arvossa pitämään, ja uusi pumppu teki hänen voittonsa täydelliseksi.
Mutta Rundqvist oli sitkeä ja juonikas, ja eräänä yönä maalasi hän hyyskän iilakanpunaiseksi. Silloin Karlsson, joka alati piti häntä silmällä, lahjosi Normanin viinakorttelilla, ja kolminaisuuden sunnuntaita vasten yöllä kuuli muori jonkun nuhjailevan tuvan nurkissa, vaan koska hän ei jaksanut nousta katsomaan, niin sai hän vasta aamusella nähdä, että tupa oli iilakanpunainen paitsi valkoisiksi maalatuita ikkunanpieliä. Ja nyt voipuivat ainaiseksi Rundqvistin voimat. Alituinen sodan käynti oli hänen ikäiselleen miehelle liian työlästä. Nyt naurettiin hänen omituista makuaan, kun makista alotti kaunistustyönsä, ja Norman menetteli kuin heittolainen ainakin, sepittäessään Rundqvististä kokkapuheen, joka sitten tuli hyvin ahkeraan käytäntöön ja kuului tähän tapaan: Päästä pino alettava, sanoi Rundqvist, maalasi makin ensimäiseksi. Voitettu päätti levähtää, mutta väijyen. Jonkun aikaa hän vielä koettaisi vehkeillä — kenties sitten oli pakosta rauhan solmiaminen.
Kusti ei puuttunut rettelöihin. Puolueettomana katselijana hän antoi asiain mennä menojaan. — Kyntäkää te ja kylväkää, hän ajatteli; — kyllä minä korjaan!
Näihin asti Karlssonin tarmokkaista toimista ei vielä ollut tuntuvaa siunausta ennättänyt karttua. Lehmärahat tosin olivat säilyneet sifonjeerissä pari päivää ja olivat laskettaessa tehneet tehokkaan vaikutuksen, mutta peräti pian ne olivat hävinneet, herättäen kaipuuta ja apeata mielialaa.
Jo joutui juhannus. Karlssonilla oli ollut paljon tointa ja vähän joutoaikaa. Eräänä sunnuntaina hän kävellessään pihamaalla tuli huomanneeksi ison-tuvan, joka ammotti autiona, raidit ikkunain edessä. Utelijas kun oli, meni hän koettamaan ovea, joka olikin auki. Meni porstuaan, jonka takaa löytyi keittiö; jatkoi matkaansa, saapui salin tapaiseen, suureen herrashuoneeseen; ikkunoissa valkoiset uutimet, seinämällä vaskikoristeinen sänky ja kultaheloilla kirjaeltu peili, jonka lasi oli tahottu — tuon hän tunsi hienon hienoksi — sohva, sifonjeeri, kaakeliuuni, kaikki herrastyyliin. Porstuan toisella puolen oli toinen samallainen huone uunineen, ruokapöytineen, sohvineen, seinäkelloineen. — — — Hänen täytyi ihmetellä ja kunnioittaa, mutta samalla surkutella ja halveksua omistajain toimintakykyä, nähdessään, että rakennukseen sen lisäksi kuului kaksi kammaria monine sänkyineen.
— Taivaallinen isä, mikä sänkyjen paljous eikä kylpyvieraista tietoakaan!
Siis uusia, ennen aavistamattomia tuloja. Tuon ajatuksen hurmaamana hän kiiruhti emännän luo ja nuhteli häntä moisesta mielettömästä tuhlaamisesta. Miksi huoneita ei vuokrattu kesävieraille?
— Herra Jesta, eihän meille ketään tule, joka täällä tyytyisi asumaan.
— Mistä täti sen tietää? Oletteko tarjonneet niitä vuokrattavaksi?
Oletteko panneet ilmoituksen lehtiin?
— Mitäpä noista vähistä roposista vielä olisi mereen heittää! intti
Flodin matami.