— Lasketaanhan verkotkin järveen, väitti Karlsson, — vaan niinhän täytyy tehdä, jos mieli hyötyä. — Eihän kalaa saada jalkaa kastamatta.
— Voisihan tuota koettaa, vaan ei meille kesävieraita tule, siitä olen varma, päätti vanhus, joka ei enää toivomuksiin paljoa perustanut.
Kahdeksan päivän perästä nähtiin erään hienon herran tulla keikuttelevan pitkin niittyä, katsellen ympärilleen. Hän lähenteli, ja pihassa tervehytti häntä rakki yksin, koska väki tottumuksesta ja kauniin tapansa mukaan oli puikkinut piiloon, mikä tupaan, mikä kyökkiin, hetkistä sitä ennen joukossa, "suu kolmantena silmänä" vierasta töllisteltyään. Vasta kun herra oli ovella, esiintyi viimeinkin Karlsson, joka oli kaikista rohkein.
Vieras on lukenut lehdistä ilmoituksen… Niin kyllä tämä on oikea talo… Ja tulija vietiin isoon-tupaan. Hän oli kutakuinkin tyytyväinen, ja Karlsson lupasi korjata mikä korjausta kaipasi, kun herra vaan heti päättäisi jääkö hän tähän vai ei, sillä halullisia ottajia oli kosolta, ja kevät oli jo ovella. Vieras, jota talon ihana asema näytti miellyttävän, kiirehti kaupantekoa. Pian sovittiinkin hinnasta, ja kesäkuun ensi päivinä huoneet piti olla kunnossa. Kun vielä molemmin puolin muutamia mieskohtaisia kysymyksiä taloudesta ja perheoloista oli tehty, poistui herra samaa tietä.
Karlsson saattoi häntä veräjälle, töytäsi sitten tupaan, löi emännän ja pojan eteen pöytään seitsemän valtiopankin kymmöstä ja yhden yksityispankin viitosen.
— Hyvänen ihme! Eihän toki ihmisiä noin pitäisi nylkeä, nurisi eukko.
Vaan Kustin mielestä tuo ei ollut hullumpaa, ja ensi kerran hän julkisesti Karlssonia kiitti, kun tämä kertoi miten oli saanut tuon herran narratuksi puhumalla useista "halullisista".
Täten Karlsson oli lyönyt valttinsa pöytään, ja hän korotti ääntään tämän tapahtuman jälkeen, jossa hänen tietonsa kauppa-asioissa tulivat hyvään tarpeeseen. Mutta uudet tulot eivät supistuisi yksistään noihin ikään kuin pilvistä pudonneisiin käteisiin vuokrarahoihin, syrjästäkin olisi tästä lähtien saatava etuja, joita Karlsson reippaasti ja elävästi kuvaeli ihmettelevälle kuulijakunnalle.
Kalaa, maitoa, voita, munia myytäisiin, eikä ilmaiseksi puitakaan annettaisi; ja kyydistä Dalaröhön yksi kruunu! Kenties menisi kaupaksi jokunen vasikkakin, lammas, kelvoton kana, potaatteja ja vihanneksia. Siitä vielä jos jotakin lähtisi, se oli pulska herra.
Juhannusiltana saapuivat nuo kauvan odotetut "kultakalat:" herra, rouva, kuusitoista vuotias tytär, kuuden vuoden vanha poika sekä kaksi piikaa. Herra oli viulunsoittajana hovin soittokunnassa, hyvissä varoissa, rauhan mies, kolmenkymmenen korvissa. Syntyään hän oli saksalainen ja ymmärsi vaivoin saaristolaisten kieltä, jonka vuoksi hän myöntyi kaikkeen mitä kuuli, nyökäyttäen päätään ja lausuen "hyve!" Tästä päätettiin hänen olevan siivo ja hiljainen. Rouva oli "oikea ihminen", hoiteli talouttaan ja lapsiaan, piti piiatkin kurissa, torailematta ja paasailematta; lahjomisesta ei puhettakaan.