Karlsson, jolta ei puuttunut rohkeutta eikä puhetaitoa, otti alunpitäin vieraat huostaansa, johon hänellä mielestään oli etuoikeus, koska hän ne tänne oli hilannutkin. Ei yksikään toisista vetänytkään vertoja hänelle, toimelijaisuutta ja seurustelukykyä kysyttäessä. Kaupunkilaisten saaressa-olo tietenkin vaikutti alkuasujanten mieliin ja tapoihin yleensä. Kun nämät joka päivä näkivät juhla-asuisia ihmisiä kävelevän, soutelevan ilman päämäärää, kalastelevan korjaamatta saalista, kylpevän, harjottavan soitantoa, kuluttavan aikansa ikään kuin ei huolia eikä työtä olisi olemassakaan, sanalla sanoen, näkivät heidän juhlivan päivät pääksytysten, ei tuo ensisti heille kateeksi käynyt, se vaan herätti kummastusta, että ihmiset saattoivat järjestää elämänsä niin viehättäväksi, niin rauhaisaksi ja ennen kaikkea niin puhtaaksi ja hienoksi, eikä silti kukaan tohtinut väittää heidän tehneen vääryyttä eikä köyhiä ryöstäneen. Tietämättään hemsöläiset alkoivat vaipua hivuttaviin haaveiluihin ja luoda pitkiä, salaisia silmäyksiä isolle-tuvalle päin. Jos he näkivät vaalean kesäpuvun välähtävän viidakosta, niin he pysähtyivät nauttimaan. Jos silmä keksi itaalialaisen olkihatun, valkoisen harson tai poukamassa lellivästä purresta hoikan vartalon, jonka ympärille punainen silkkinauha oli kiedottu, valtasi kaiho, ääretön hartaus heidän mielensä. Heidän henkensä ikävöi jotain tietämätöntä, sanomatonta, toivotonta joka viehätti ja veti puoleensa.
Haastelu ja hälinä kyökistä ja vanhasta tuvasta ei enää kuulunut niin etäälle kuin ennen. Karlsson, valkoinen, puhdas paita alati yllään ja sininen virkalakki arkionakin päässä, muuttui yhä enemmän pehtuorin näköiseksi. Lyijykynä oli usein povitaskussa tahi korvallisessa ja helposti palava sikari hampaissa.
Mutta Kusti siirtyi siirtymistään syrjään, arkaantui yhäti ja pysyttelihe niin loitolla kuin suinkin, jottei joutuisi vertailun alaiseksi; muisteli monasti rahoja pankissa ja teki pitkiä kierroksia välttääkseen isoa-tupaa ja vaalea-helmoja. Rundqvist kuhni enimmiten pajan patinoilla, silmät noessa, ja mutisi välittävänsä viisi koko maailmasta; ei itse leskikuningattarestakaan kehunut paljosti piittaavansa.
Norman otti uudelleen armoihin lakin, jota asevelvollisena ollessaan oli käyttänyt, veti remelihihnansa kurtikan ympärille ja oleskeli halusta kaivon lähiseuduilla illoin ja aamuin, kun herrain palvelustytöt kävivät vedellä.
Sitäkin tukalammalle tuntui elanto Liisasta ja Lotasta, kun kaikki miehet, pelkurimaisesti heistä luopuen, pyrkivät herraspiikain liittoon, joita kirjeen kuorilla nimitettiin "mamseleksi", ja jotka menivät hatussa Dalaröhön. Avojaloin he navetassa kippasivat, sillä siellä oli niin paljon likaa, etteivät mitenkään tahtoneet hienoja vaatekenkiään siellä ryvetellä, ja niityllä ja kyökissä oli niin kuuma, ettei jalkineita ensinkään kaivannut. He pitivät tummavärisiä vaatteitaan. Hieltä, noelta, ja runsuilta eivät saattaneet somistaa pukujansa valkoisella vaatteensiepaleellakaan, ja kun Liisa kerran rohkeni ranteensa koristaa manseteilla, joutui hän säälimättä irvihammasten uhriksi. Mutta sunnuntaisin he heittäysivät ahkeriksi kirkossa-kävijöiksi korvatakseen vahingon ja päästäkseen paraita vaatteitaan näyttämään.
Karlssonilla oli tuontuostakin professorille asiaa, ja hän oleskeli muutoinkin mielellään kuistin lähitteillä, jos joku siinä osui istumaan. Hän kyseli terveyden laitaa ja muita kuulumisia, ennusteli ilmaa, ehdotteli huviretkiä, antoi neuvoja ja tietoja kalastuksesta, saaden silloin tällöin konjakkiryypyn tai olutlasin, jonka vuoksi häntä toiset vähin rupesivat nurkkavieraaksi hokemaan.
Kun muutamana lauantaipäivänä professorin kyökkyri oli Dalaröhön vietävä, syntyi erimielisyyttä siitä, kuka häntä lähtisi kyytiin. Karlsson ratkaisi asian pitemmittä mutkitta omaksi edukseen, sillä tuo tummatukkainen, vaaleaihoinen tytön tyllerö oli mennyt hänen veriinsä; ja kun muori uskalsi nuhdella Karlssonia siitä, että hän, talon ensimäinen ja paras mies, lähti moisille eto-asioille, niin Karlsson vastasi, että professori nimenomaan oli käskenyt hänen toimittamaan muutamia tärkeitä kirjeitä postiin. Kusti, joka tahtomattaan havaittiin hyvinkin halukkaaksi tähän toimeen, vakuutti aivan hyvin osaavansa ajaa asian, mutta silloin Karlsson todisti mahdottomaksi isännän alentautumisen rengin askareihin; häntäkin muka perästäpäin haukuttaisiin. Siten asia päättyi Karlssonin mielen mukaan.
Dalarön matkoista oli paljon etuja, jotka kekselijäs renki jo ennakolta oli vainunnut. Ensiksikin sai tytön kanssa olla kahden kesken vesillä, rauhassa rupatella ja hupakoida. Ja Dalarössä taas, kun hankki kauppiaille ostajia, niin saattoi nämät kiitollisuuden velkaan, jota pyrkivät maksamaan käden puristuksilla, naukuilla ja sikareilla. Paitsi sitä pidettiin aina sitä arvossa, jolle professori uskoi asiansa toimitettaviksi, joka arkisinkin kävi siistissä vaatteessa ja seurusteli Tukholman mamselin kanssa.
Dalarössä kumminkaan ei käyty muuta kuin kerta viikossa, joten nämät matkat eivät sotkeneet töiden säännöllistä kulkua. Karlsson antoi, näet, niiksi päiviksi, joina hän oli matkalla, pojille urakoita; kun olivat kaivaneet ojaa niin ja niin pitkältä, kyntäneet niin ja niin monta sarkaa, kaataneet sen ja sen verran puita, niin saivat heretä joutilaiksi. Tähän kauppaan he halusta suostuivat, sillä siten he tavallisesti pääsivät työstä jo iltarupeaman keskivaiheilla. Työjakoa toimitettaessa ja tehtyä tarkasteltaessa lyijykynää ja tuonaan käytäntöön tullutta muistiinpanokirjaa ahkeraan käytettiin, ja renki muuttui yhä enemmän pehtuorin kaltaiseksi, vähitellen vierittäen väkityön omilta hartioiltaan toisten niskoille. Kammarinsa hän pani kuntoon mieltään myöten ja niin kuin omansa ainakin. Jo aikoja hän siellä oli poltellut tupakkaa ja seinviereiselle pöydälle asettanut ruohonpäisen mustepullon, kyniä, kynänvarren, postipaperiarkin sekä järjestänyt kynttilän ja tulitikut, niin kuin kirjoituspöydällä pidetään.
Ikkuna oli ison-tuvan puolella, ja siinä hän istui joutohetkinä tarkaten herrain elämöimistä ja näytellen kirjoitustaitoaan. Illoin hän avasi ikkunan, veteli, nojaten lynkkäpäänsä ikkunanlautaan, paksuja savuja piipustaan tai liivintaskusta kaivamastaan sikarista, jolloin hän myös tavallisesti luki sanomalehteä. Syrjäinen olisi luullut häntä tilan hallitsijaksi.