Hämärissä hän heittäytyi kynttilän sytytettyään sänkyynsä tupakoimaan. Silloin hän monastikin vaipui unelmiin tahi seuloi suuria hankkeitaan, jotka perustuivat vielä tapahtumattomiin, mutta kotvasen takaa tapahtuviin seikkoihin.
Kun hän niinikään muutamana iltana, selällään loikoen, veteli "mustaa ankkuriaan" itikoita hätyytelläkseen, niin hänen katseensa kiintyi vaatteita verhoavaan valkoiseen raitiin, jonka toinen pää jostain tuntemattomasta syystä oli irronnut vaarnastaan ja liepsahtanut lattialle. Vainajan vaatteet lähtivät marssimaan pitkin seinää ikkunan luo ja sieltä takaisin ovelle, aina sikäli kuin ongehtiva uho pani kynttilän tulen liekkumaan, ja hän näki Flod-vainajan kaikissa niissä haamuissa, joita vaatekappaleet piirsivät ruutukaisiin seinäpapereihin. Tuossa vanhus tuli, pörröisestä villavaatteesta tehty vaippa hartioillaan ja harmaat verkahousut jalassa, jommoisena hän istui satkaperäisessä veneessään, purjehtien kaupunkiin kaloja viemään ja "Messingstångenin" kapakassa Tukholmassa, juoden totia kalanostajan kanssa; tuossa taas hän tuli mustassa lievetakissa ja pitkissä, mustissa roimahousuissa, joita hän piti kirkossa, ripille mennessään, häissä, hautajaisissa ja ristijäisissä; tuossa riippui musta lammasnahkakurtikka, jota hän piti nuotalla syksyisin ja keväisin, tuossa rehenteli iso hylkeennahkaturkki, jossa vielä näkyi joulukemujen tähteitä; ja villainen matkavyö, joka oli neulottu viheriästä, keltaisesta ja punaisesta langasta, kiemuroi kuin "iso merikäärme" lattiaan asti, pistäen päänsä saappaan varteen.
Karlsson lämpisi ajatellessaan tuota muhkeata silkinlaheata turkkia, ajatellessaan miten häntä lipeästi liukuvassa kelkassa kiidätettäisiin jäiden poikki, hylkeennahkainen lakkilätsä päässä, naapureiden luo, jotka tervehtivät jouluvieraitaan rannalle rakennetuilla nuotiotulilla ja pyssynpaukauksilla, ja kuinka hän sitten tupaan tultuaan antaisi turkkinsa soljua olkapäiltään ja esiintyisi mustaan verkatakkiin puettuna, kuinka pappi häntä sinuttelisi, kuinka häntä istutettaisiin pöydän päässä, renkien oven suulla seisoessa tahi ikkunanlaudoilla istuessa.
Karlssonin kuvitelmat vihdoin elostuivat niin, että ne nostivat miehen koivilleen, ja melkein tietämättään pujahti hän turkkiin ja havaitsi seisovansa keskellä lattiaa, käsillään turkin puuhkia silittelemässä. Hekumallinen vavistus värisytti koko ruumista, kun hän tunsi turkinkauluksen kasvojansa kutkuttavan. Sitten hän pukeutui mustaan lievetakkiin ja napitti sen, nosti parranajopeilin tuolille nähdäkseen miten takki soveltui selkään, pisti kätensä laskokseen ja mitteli lattiaa pariin kertaan. Rikkauden tunne levisi silkinhienoisesta vaatteesta; tuntui niin runsaalta ja varavalta, kun hän siirtäen takinliepeitä kahtaanne istausi sängyn laidalle, kuvaillen olevansa jossain kyläilemässä.
Näistä päihdyttävistä unelmista hänet herätti meluavat äänet ulkoa. Hän rupesi kuulostelemaan. Nyt hän erotti Iidan — professorin kauniin kyökkipiian — ja Normanin äänet, jotka leijuivat vieretysten toisiinsa kietouneina ja ikään kuin suuteloita vaihdellen. Tuntui kuin pistos rinnassa. Tuossa tuokiossa lievetakki ja turkki riippuivat vaatenaulakolla raidin peitossa, ja hän laskeusi portaita alas vasta sytytetty sikari hampaissa.
Kun Karlssonilla oli paljon työtä ja pää täynnä parannushankkeita, niin hän ei tähän asti ollut joutanut mihinkään rakkaudenseikkoihin tyttöjen kanssa. Paitsi sitä hän tyysti tiesi miten paljon aikaa niihin kuluu sekä senkin, että niin pian kuin lemmen liekki pääsisi raivoon, paljastuisi hänen heikko puolensa, jota olisi hankala puolustaa. Ja jos hänen alakynnessä täytyisi taistotantereelta väistyä, loppui valta ja arvoisuus.
Mutta kun nyt kaunotar itse oli lupaunut voiton palkinnoksi ja voittajalla tuntui olevan liiankin paljon voitettavissa, niin häntä halutti käyttää kannuksiansa, ja harja pystyssä ja sillä vakavalla päätöksellä, että hän tässä kukoksi pääsisi, hän lähenteli pihatörmää, missä kuherrus jo kävi täyttä päätä. Hieman vihaksi pisti, ettei kilpakosiana ollut parempaa miestä kuin Norman; olispa ollut edes Kusti; mutta tuo pahainen Norman! Kyllä hän hänet opettaisi.
— Hyvää iltaa, Iida! hän alotteli eikä ollut näkevinäänkään Normania, joka vastoin tahtoaan hyppäsi alas aidalta, jonne Karlsson hänen sijalleen heti hyppäsi.
Ja Iidan sytykkeitä ja puita kerätessä Karlsson rupesi puhelahjaansa niin uuraasti käyttämään, ettei Norman saanut suunvuoroakaan. Mutta tyttö oli oikullinen, heitti Normanille sanasen silloin toisen tällöin, joihin yhtäkaikki Karlsson tuota päätä tarttui lähettäen ne takaisin koreiksi sirottuina ja somistettuina. Kaunotar, jota kiista miellytti, käski Normanin kiskomaan päreitä. Mutta ennen kuin tuo suosittu ehti veräjällekään, oli Karlsson jo hypännyt aidalta maahan, löytänyt kuivan kuusen ja pilkkonut säleiksi; samassa tuokiossa hän oli pannut päreet puukantovaatteeseen, jonka Iidan seuraamana pikkusormellaan kantoi keittiöön. Hän jäi oven suuhun, jonka hänen leveä selkänsä kokonaan tukkesi, niin ettei kukaan päässyt siitä kulkemaan. Ja Norman, joka ei keksinyt mitään asiaa, mitteli kotvasen halkoliiterin edustaa, apein mielialoin aprikoiden hävyttömän helppoa toimeentuloa tässä maailmassa, kunnes näki parhaaksi mennä kaivon kannelle purkamaan suruansa harmonikan huolia lieventäviin säveliin.
Klaveerin läkkikielten vienot soinnit tunkeusivat sumeton läpi ovenvartijan ohi laupeuden istuimelle, kyökin liedelle asti. Iita muisti nyt, että hänen oli noudettava juomavettä professorille kaivolta. Ja Karlson tuli mukaan, tällä kertaa kuitenkin hiukkasen epävarmana, koska hänen nyt täytyi koettaa voimiaan perin oudolla alalla. Tehdäkseen tyhjäksi tuon houkuttelevan äänen lumoavan vaikutuksen hän tarttui Iidan vaskipulloon ja kuiskasi helliä lemmensanoja niin hiukeasti ja kauniisti kuin suinkin taisi, ikään kuin sommitellakseen sanoja viekottelevaan soittoon ja sortaakseen soolon vähäpätöiseksi säestykseksi, mutta juuri kun saapuivat kaivolle, kuului tuvasta tädin ääni. Hän huusi Karlssonia ja äänestä kuuli, että asia oli tärkeä. Ensinnä renki suuttui eikä ollut vastata, mutta silloin paholainen meni Normaniin, ja hän huusi jotta kajahti: — Täällä hän on, täti! — Kyllä hän tulee paikalla!