Tuhatkertaisesti toivoen sukkelan soittoniekan h—n, voittajan täytyi riuhtaista itsensä irti lemmenliekistä jättäen puoleksi jo anastamansa saaliin huonommalleen, jonka tuli sattumaa onnestaan kiittää.
Muori hoilasi vielä kerran, ja äkäisesti Karlsson ärjäisi tulevansa minkä kerkesi.
— Karlsson tekee hyvin ja tulee ottamaan puolikuppisen, pyysi eukko, seisoen porstuan kuistilla ja kädellään varjostaen silmiään hienossa kesähämärässä erottaakseen tuliko renki yksin.
Renki, joka muulloin mielellään kallisti puolikuppisen, olisi suonut kaikki kahvit ja viinat hiiteen, vaan eihän kumminkaan sopinut kieltäytä; ja mieliharmikseen hänen täytyi kuulla miten Norman lähdeniityllä ilkkuen, voittoisana kajahutteli tarkk'ampujamarssiaan, sen sävelillä säestäen hänen askeliaan tuvan portaita noustessa. Eukko oli entistään suopeampi ja Karlssonin silmissä nyt entistään vanhempi ja rumempikin, ja mitä makeammaksi muori muuttui, sitä jurommaksi äkämystyi Karlsson, joka lopulta teki eukon milt'ei helläksi.
— Katsokaas Karlsson, hän vihdoin koetti, kahvia kaataessaan, — meidän on kutsuttava heinämiehiä nousviikoksi, ja siksi halusin puhutella Teitä ensin, ymmärrättehän.
Nyt juuri vaikeni paljepeli, Karlsson syöntyi entistään vieläkin töykeämmäksi, ja hän mutisi soinnuttomasti ja hajamielisesti:
— Niin, niin, aivan oikein — heinäntekoon nousevalla viikolla!
— Soisin, näethän, emäntä jatkoi, — että Karlsson ja Liisa lauantaina lähtisivät heinäsanaa viemään; mielestäni ei lainkaan haitaksi olisi, että Karlssonkin välistä näyttäisi silmiään ihmisille, sillä se aina tekee hyvää.
— Katsokaas, lauantaina minä en pääse, katkaisi Karlsson jyrkästi — silloinhan minun on mentävä Dalaröhön professorin asioille.
— No voisihan nyt kerran Normankin sen kyydin tehdä, väitti eukko kääntyen Karlssoniin selin, jottei hänen tarvitseisi nähdä miten rengin kasvonjuonteet muuttuivat.