Samassa klaveerista kuului muutamia paussien katkaisemia sävelryhmiä, jotka tuntuivat etenevän ja viimein raukeavan kesäyöhön, missä kehrääjälintu jo par'aikaa polki hyrisevää rukkiansa.
Karlssonin otsasta tihkui kalmanhiki, hän kaasi kurkkuunsa viinakahvit, rintaa ahdisti, niinkuin sitä paasi olisi painanut, päätä pyörrytti ja hermot herpoontuivat.
— Norman ei siihen kykene; — Norman ei pysty kaikkia professorin asioita toimittamaan ja — ja paitsi sitä hänellä ei ole luottoa.
— Niin, mutta minäpä olen kysynyt professorilta itseltään, akka nyt puolestaan päättävästi vastasi — ja hän sanoi, että hänell' ei ole asiaa Dalaröhön tulevana lauantaina.
Senkin vietävä, ajatteli Karlsson. Mitenkäs tästä pälkähästä päästään! Hänestä tuntui kuin olisi ollut loukussa.
Hänen ajatuksensa olivat nyt niin hajallaan, ettei kyennyt niitä kokoamaan vihollisen torjuntaan. Tuo muorilta ei jäänyt huomaamatta, ja hän päätti takoa raudan kuumana ollessa.
— Kuulkaahan nyt Karlsson, älkää pahastuko, vaikka minun täytyy tehdä teille pikku muistutus, en minä sillä pahaa tarkoita.
— Täti sanoo vaan, mitä pirua mielitte, yhdentekevää minulle on, sähähti Karlsson, kuullessaan miten klaveerin yhä hellemmäksi käyvät sävelet sammuivat sointumasta ha'an perimmäisessä pohjukassa.
— Katsokaas Karlsson, soisin ettei Karlsson alentuisi noiden likkojen kanssa lepertelemään, sillä selkkauksia siitä vaan aina lopuksi syntyy; kyllä minä nuo seikat arvaan, ja hyvää minä vaan tarkoitan, katsokaas Karlsson. Noilla kaupungin luiskilla aina pitää olla miesjoukko ympärillään hyörimässä ja pyörimässä, eikä hölöttämisestä, hössötöksestä ja huppeloimisesta tahdo loppua tulla. Milloin menevät metsään toisen kanssa, milloin lakkaan toisen kanssa, ja jos sitten sattuu hullusti käymään, niin ne syyttävät sitä, jonka ensiksi käsiinsä saavat. Niin sen asian on laita.
— Mitä hittoa se minulle kuuluu että pojat tyttöjä hyvänä pitelevät?