— Niin, niin, älkäähän nyt pahaksenne panko, lohdutteli muori, — teidän laisenne miehen pitäisi naida, eikä silloin sovi karjakkojen ja tuollaisten kanssa kuherrella, ja tässä saaristossa on paljon rikkaita tyttöjä, tietäkää se, ja jos olette viisas ja hoidatte asianne niinkuin pitää, niin pääsette omillenne, ennen kuin arvaattekaan; älkää siis olko itsepintainen, vaan kuulkaa mitä minä teille sanon käskiessäni teitä heinämiehille viestiä viemään. Muistakaa se, etten minä ketä hyvänsä talon asioille lähetä, ja kyllä kai poika minua tästäkin morkkaa, vaan siit'en välitä, sillä kehen luotan, sitä myös tuen, siihen saatte luottaa.
Karlssonin mieli alkoi rauhoittua. Kenties tuosta talon nimessä esiintymisestä jotain hyötyä saattaisikin olla; mutta viimeiset vastoinkäymiset kaivelivat vielä liiaksi hänen sydäntänsä. Ei hän ruvennut rakkaudestaan niin vähälle luopumaan tuiki tietymättömäin etuuksien saavuttamiseksi. Ainakin piti harjakaisia juotaman, jos kerran kaupat tehtiin.
— En minä arkioissani sille matkalle lähde, eikä minulla tämän ehompia ole, arveli Karlsson ongitellen.
— No, jos ei muusta tinkaa tule kuin vaatteesta, niin kyllä sille aina keino keksitään.
Pitemmälle Karlsson ei pyrkinyt tähän suuntaan, vaan sen sijaan hän päätti vaihettaa puolen lupauksen toiseen, ja monet inttelyt kumottuaan sai hän sen aikaan, että Norman, jota välttämättömästi tarvittiin viikatteita hiomassa ja heinärattaita korjaamassa, jäisi kotosalle, ja Lotta kävisi Dalarössä.
* * * * *
On kesäisen työpäivän aamu heinäkuun alkupuolella. Kello on kolme. Takan piippu savuaa, kahvipannu on tulella; kaikki ovat jo jalkeilla ja täydessä touhussa. Pihamaalla on pitkä kahvipöytä katettuna. Eilis-iltana saapuneet heinämiehet ovat maanneet aittain ja riihen ylisellä. Kaksitoista rotevaa saaristolaista seisoo paitahihasillaan, olkihatut päässä, viikatteilla ja sieroilla asestettuina, ryhmittäin tuvan edustalla. Tuossa pari soudun käyristämää vanhusta, tuossa muuan Aspön jättiläinen meren partaalta, leuvassa harmaa soturin parta, syvällä päässä siniset silmät, jotka tietävät yksinäisyyden kaihoa, nimetöntä ja äänetöntä surua. Tuolla muuan vuorelainen, särmäinen, käyräksi kasvanut kuin äärimmäisen karin räkämänty, muuan vilkas, laiha, tuulen kuivaama saaren ukko; joitakuita, veneenrakentamistaidostaan kuuluja myllysaarelaisia ja pari mainiota hylkeenampujata Långvikistä. Niiden ympärillä häärivät tytöt, paitahihasillaan nekin, huivit ja vaaleat pumpulihameet yllään, silkkisaalit päässä; vastamaalatut haravat heillä on mukanaan, mutta ulkomuodosta päättäen olisi pikemmin luullut heidän hankkiutuneen juhlaan kuin kovaan työhön. Ukot napahuttelivat heitä rystysillään vyötäisiin, mutta pojat pysyivät näin aamustapäivin loitommalla, odotellen iltahämäriä soittoineen, karkeloineen ja kisoineen. Aurinko oli jo paistanut neljänneksen tuntia, vaan ei vielä ollut ehtinyt nuolla kastetta maasta; lahden laineetonta pintaa reunusteli vaaleanvihreä ruohikko; sieltä kuului vasta munasta puhjenneiden sorsanpoikain papatusta, jota vanhemmat käkertäen säestivät; lokit pyytelivät salakoita leijaillen pitkillä, sivakoilla siivillään kuin kirkon kipsienkelit; kellarintakaisen tammen latvassa heränneet harakat räkättivät ja säkättivät siitä, mitä valkohihoista luulivat tietävänsä; käki kukkui ha'assa kiimoissaan, raivoten, surren ensimäisen heinäru'on tullen loppuvaa himojen aikaa; tapinvääntäjä rääkyi ruispellossa; pihamaalla pyöri koiranpenikka liehitellen vanhoja tuttuja; päivänpaisteessa välähtelevät paidanhihat kurotteliivat pöydän poikki, missä kupit ja kulhot, lasit ja lautaset kilisivät ja kalisivat kestityksen alkaessa.
Tuo muutoin ujo Kusti anasti isännyyden, ja isänsä entisten ystävien parissa olo tuntui hänestä niin turvalliselta, että hän syrjäytti yksin Karlssoninkin ja hoiti viinapulloa itse. Mutta renki oli heinämiehiä kutsuessaan jo ennättänyt hankkia itselleen paljon tuttavia kyläläisissä, ja hän päätti nyt heittäitä vanhemmaksi sukulaiseksi tai vieraaksi, jolle isäntäväen tuli osottaa kohtelijaisuutta. Kustia kymmenisen vuotta vanhempana ja kehittyneen, miehekkään ulkomuotonsa turvissa oli hänen helppo sortaa nuorempatansa, joka kaiken ikänsä oli poikana pysyvä isävainajansa ikäveljien rinnalla.
Kahvi oli juotu, päivä oli noussut korkeammalle, ja vanhukset lähtivät nuorten seuraamina, viikatteet olalla, isolle niitylle päin kulkemaan.
Tiheä, säärenkorkuisena rehottava heinä antoi Karlssonille aihetta selittää uuden-aikaista niitynviljelystä; miten hän oli raatanut pois niitylle karisseet lehdet ja kuloruohon, tasinut myyränmättäät, kylvänyt heinänsiemeniä hallanpanemiin paikkoihin, jotka sitä ennen oli tadevedellä väettänyt. Sitten hän järjesti joukkonsa kuin sotakapteeni, antaen kunniasijat vanhoille ja varakkaammille, itse jättäytyen viimeiseksi. Valkohihaiset heinäntekijät muodostivat pitkän, suippopäisen jonon kuin joutsenet ikään syksyllä merien taa muuttaessaan; miltei kintereitään tavottelemassa oli joka miehellä seuraajansa viikate, ja hajallaan kuin tiiraisparvi, oikullisesti liehuen milloin minnekin päin, mutta yhtäkaikki koossa pysyen, tulivat haravoineen tytöt kukin niittomiehensä jälestä.