Kahisten kaatui kasteinen heinä kimputtain kedolle; vierekkäin viruivat siinä kaikki kesän kukkaset, jotka uhkarohkeasti olivat metsän ja ha'an hylänneet; siinä päivänkakkarata ja käen kaalia, keltamatarata ja tervakukkaa, koiranputkea, ketoneilikkata, hiirenhernettä; rusojuurta, apilasta ja jos jotakin niityn ruohoa. Hyvälle ne hajahtelivat kuin höysteet ja hunaja, ja mehiläis- ja metsämettiäisparvet pakenivat murhaavata miesjoukkoa, myyrät tunkeusivat maan sisuksiin, kun kuulivat huoneittensa heikkojen kattojen ruskavan; tarhakäärme peloissaan puikahti ojaan ja luikahti läpeensä; korkealla tappotantereesta lenteli metsäkirvispari, jonka pesän kengänkorko oli musertanut; selusjoukkona olivat kottaraiset, jotka nokkivat ja tökkivät kaikenlaista auringonpaahteeseen noussutta pientä elukkata.
Kun ensimäinen luoko oli tehty ja niityn päähän päästy, niin sankarit seisattuivat ja piennarta vasten viikatteitaan nojaten he katselivat tekemäänsä hävityksen työtä, pyyhkien hikeä lakkiensa hihnoista, sekä vetäen nuuskaa nenäänsä vaskirasioistaan, sillä välin kuin tytötkin eturintaan ehättelivät.
Ja toistamiseen lähdetään ruohonpäiselle kukkaismerelle, jonka yltyvä aamutuuli panee lainehtimaan, ja josta vielä välähtelee kirjavia, loistavia värejä, kun kukkien jäykemmät varret ja päät tunkeuvat pehmoisen kastikaisen läpi, joka milloin tuulessa häilyy sinne tänne, milloin uinaa aallotonna kuin tyyni järven kalvo.
Ei yksikään noista juhlamielisistä ja kilpailun kiihottamista ottaisi viikatteestaan hetkeksikään luopuaksensa. Ennemmin hän auringon poltteeseen kepertyisi. Karlssonin jälkiä luokoilee professorin Iita, ja koska renki on jälkimäisenä miehenä, saattaa hän pohkeitaan alttiiksi panematta kääntyä taakseen piian kanssa pikkuruisen pakinoimaan, ja Normania, joka myös sattuu Iidan läheisyyteen, pitää hän myös tarkkaan silmällä. Niin pian kuin tämä koettaa luoda lemmensilmiä lounaaseen, on Karlsson viikatteineen hänen kintereillään enemmän yrmeästi kuin hyvänluontoisesti ärjäisten: varo sinä kinttujasi!
Kello kahdeksan aikana on lähdeniitty niitetty tasaiseksi kuin kämmen; pitkiksi harjanteiksi heinä siihen on heitäinnyt. Nyt katsellaan työtä, tarkastetaan luokoa; Rundqvistin pää saa kantaa, koska hänen viikatteensa on tehnyt huonointa jälkeä. Mies puolustaikse syyttämällä sitä, että hänen täytyi katsella tyttöä, mikä hänelle oli annettu, sillä ihan äskettäin tytöt eivät olleet hänen pariinsa pyrkineet.
Nyt Liisa pihamäeltä huutaa aamiaiselle; viinapullo säihkyy auringon paisteessa, ja sahtitynnyri on aukaistu; perunapata höyryää hellalla, silakat kulhoilla, voiastiat ja valmiiksi leikattu leipä ovat pöydällä. Viinasarkkoja kallistellaan ja kilistellään ja ruvetaan suurukselle.
Karlssonia on kiitelty, ja voitto-onnekkaana hän pöydänpäässä hymähtelee; suopealta Iitakin näyttää ja Karlsson osottaa hänelle erinäistä huomaavaisuutta, jota tytön päivän kaunottarena sopikin vaatia. Muori, joka teputteli kahakäteen, kanneskellen vateja ja lautasia, sivutti heitä siksi usein, että veti Iidan huomion puoleensa, mutta Karlsson ei huomannut muoria, ennen kuin tämä tokaisten häntä kyynäspäällään selkään kuiskaa:
— Karlssonin tulee olla isäntänä ja auttaa Kustia, Karlssonin pitää olla kuin kotonaan.
Mutta tämä on silmin korvin kiintynyt Iitaan, ja vain pikipäinsä hän laskee jonkin pikipuheen muorille vastineeksi. Mutta nyt tulee Liina, professorin lapsenpiika, kutsumaan Iidan kotiin siivoamaan. Se miesten mieliä hiukkasen pahoitti, mutta tytöt siitä eivät näkyneet olevan milläänkään.
— Kuka minulle nyt luokoo, kun minull' ei enää ole tyttöä, valitteli Karlsson teeskennellen epätoivoa, jolla pyysi todellista mielipahaansa peitellä.