— Mitähän ihmettä ne siellä tekevät? Ei, tämä ei käy päinsä! Minua tämä rupee huolestuttamaan!
Kustin huulet kävivät tummansinisiksi, mutta hän väänsi ne nauruun, jottei toisista eroaisi.
— Jumala minua vaivaista syntistä armahtakoon, jatkoi Rundqvist samaa nuottia, — nyt en enää tätä jaksa kestää, minun täytyy lähteä ottamaan selkoa siitä, mitä ne tekevät.
Samassa Karlsson ja muori ilmaantuivat etehisen ovelle tuoden mukanaan löydetyn haravan. Komea kappale se on, ja siihen on piirretty kaksi sydäntä ja vuosiluku 1852. Muori oli sen aikanaan saanut morsiuslahjaksi sulhaseltaan, joka itse sen oli veistänyt. Haravan ontossa varrenpäässä herneet hölkkyivät. Menneitten aikain iloiset muistot näkyivät saattavan tuon muutoinkin hilpeämielisen muorin hyvälle tuulelle, ja perin vapaana kivulloisesta ventotunteisuudesta sanoi hän vuosilukua osottaen:
— Tätä haravata Flod-ukko ei varsin hiljakkoin tekaissut.
— Etkä sinä morsiusvuoteelle laskeutunut, muoriseni, virkkoi eräs saaristolainen.
— Mutta sen voit vielä kerran uudistaa, irvisteli toinen.
— Kuuden kuukauden porsaihin ja kahden vuoden leskiin ei tiedä luottaa, kiusotteli kolmas.
— Mitä kuivempi karahka sitä kiihkeämpi syttymään, loskasi suutaan neljäs.
Joka-ikinen heitti kapulansa tuleen, mutta eukko hymähteli, torjuen vihollista voimainsa tiestä, ei pannut pahakseen, vaan laski leikkiä toisten kanssa kilvan, sillä asia ei olisi suuttumisella parannut.