Sitten lähdettiin suoniitylle, joka kasvoi saraheinää ja korteita kuin hyvääkin metsää ja jossa oli vettä miehen polvea myöten.
Ja muori haravoi niin hartaasti, että pysyi Karlssonin jälessä ja muiden edellä; purevia pistosanoja sateli aina edelleen "nuorten" niskaan.
Päästiin puolille päivin ja viimein illan suuhun. Viulun vinguttaja oli saapunut soittoineen, luhan lattia oli puhtaaksi laistu ja pahimmat oksat piellä silitelty. Kun aurinko oli majoilleen mennyt, alkoi tanssi.
Karlsson pani sen alkuun tanssittaen Iitaa, joka Maria Stuartin-kaulus kaulassa, valkoinen röyhelö rinnoilla ja edestäpäin kaarelle leikattuine mustine leninkineen herätti kateuden tunteita talonpoikaistytöissä, pelkoa ja kalseutta vanhoissa, mutta pojissa halua.
Karlsson yksin osasi uutta valssia, jonka vuoksi Iita mielellään hänen kanssaan tanssi moneen kertaan, liiatenkin kun se kolmenaskeleen-valssi, jota Normanin kanssa olivat koettaneet, oli mennyt vallan mitättömiin. Alakynteen joutuneella Normanilla ei taaskaan ollut muuta neuvoa kuin turvautua harmonikkaan sydämensä tuskia lieventääkseen ja koettaakseen eikö tähän viimeiseen viehättimeen tarttuisi tuo korea viiripää lintu, jota parisen viikkoa sitten jo luuli kädessään pitelevän, mutta joka piiraman päästä jo katonräystäällä toisen kanssa nokiskeli. Karlssonin mielestä tämä säestys oli lopen tarpeeton, kun hän kerran oikean soittoniekan varta vasten oli tilannut; eikä todellakaan tuo ahdashenkinen paljepeli pysynyt liikunnaltaan liukkaan viulun rinnalla, vaan häiritsi tahtia ja sekoitti tanssia. Koska nyt oli hyvä tilaisuus antaa kilpakosijalle kunnon letkaus, vallankin kun kaikki näkyivät olevan yksimieliset harmonikan sopimattomuudesta, huusi Karlsson lattian yli soppeen kyyristyneelle rakastajalle:
— Kuuleks! Tuki leipälaukkusi toinen suu, jos täällä mielit istua, mutta jos mahaasi niin möhyyttää, ett'et täällä kestä, niin pötki sitten pellolle!
Vaikka kaikki yksimielisesti yhtyivät hyväksyvään pilkkanauruun, ei Normania sittenkään haluttanut väistyä kilpakosijansa tieltä. Hänen mieltään rohkaisi ottamansa ryypyt ja voimiansa lisäsi Iidan edestäpäin kaarrettu leninki.
— Kuuleks! jätkytteli hän Karlssonia, joka vahingossa oli käyttänyt kotopuolensa murretta, ja joka hemsöläisissä alunpitäen oli herättänyt naurunhalua, — tuleppas pihamaalle, niin sonsaroin siannahkasi!
Karlsson ei vielä pitänyt asiaa niin vaarallisena, että tarvitsi käsikähmään käydä ja päätti toistaiseksi pysyä kinastelemisen rauhallisemmalla alalla.
— Mitäs kummallisia sikoja ne ovat, joiden nahkassa on sonsareja?