— Eivätkö lie Vermlannin possoja! härnäili Norman.
Tuo loukkasi kansallisuuden tunnetta, ja turhaan haettuaan kyllin purevaa vastausta, karkasi Karlsson vihollisen kimppuun, tarttui hänen liivinsä kaulukseen ja laahasi hänet ulos.
Ovensuusta tytöt katselivat temmellystä, eikä kenenkään mieleen johtunut mennä erottamaan.
Norman oli vähäläntäinen, tanakka, Karlsson iso ja jykevä. Heitettyään päältään nutun, jonka pelkäsi pilaantuvan, kävi hän käsiksi; Norman puski päätään vihollisen vatsaan, jonka tempun oli oppinut luotsipojilta. Mutta Karlsson tarttui hänen vyöhönsä ja potkaisi häntä haaroihin, jotta Norman kokoonkääriytyneen siilin tavoin tupsahti tunkiolle.
— Perhanan rantajätkä! kiljaisi Norman, kun ei pystynyt nyrkkiputikkaan.
Vihan vimmaa kuohuen ja turhaan herjasanoja hakien painoi Karlsson polvensa vastustajan rintaa vastaan, vetäen korville kaatunutta, joka puri ja sylki, kunnes vihdoin sai suunsa pehkuja täyteen.
— Nyt leipälinkkusi hankaan puhtaaksi! lausui voittaja, ja tunkion pehkuilla hän hieroi kaatunutta, kunnes tämän nenä rupesi verta vuotamaan. Mutta kiukkua kiehuva Norman sai arvoltaan suunsa auki, ja nyt hän syyti kaikki herjasanansa Karlssonin silmille, joka etevämmyydestään huolimatta ei saanut vihollisensa suuta tukituksi.
Soitanto oli vaiennut, tanssi tau'onnut ja katselijat lausuneet mielipiteensä sana- ja nyrkkisodan vaiheista, jota olivat kuunnelleet ja katselleet yhtä välinpitämättömästi kuin teurastusta tai tanssia, jos kohta vanhain mielestä Karlssonin temppu sylipainin alkaessa sovinnaisen tappelutavan kannalta oli moitittava.
Mutta nyt kajahti huuto, joka hajotti katselijajoukon ja rikkoi juhlivain hilpeän mielialan.
— Sillä on veitsi! huusi joku joukosta.