— Veitsi! toistivat toiset. — Kenellä? Veitset hiiteen!
Sankarit saarrettiin; Normanin käsistä murrettiin linkkuveitsi, hän nostettiin seisoalleen ja erotettiin Karlssonista.
— Tapelkaa poikaset, mutta älkää toisianne puukottako, varoitteli eräs vanha saariston ukko tappelun päättäjäisiksi.
Karlsson vetäisi takin ylleen napittaen sen, jotteivät repaleiset liivit jäisi näkyviin, mutta Norman hävisi tuvan nurkan taa, toinen paidanhiha kainaloon asti repeentyneenä. Hän ei halunnut tytöille näyttää likaisia, verisiä, pahoin raadeltuja kasvojaan, hänen häviönsä oli jo ilmankin tarpeeksi tunnettu.
Väkevämmän ja voittajan hilpeällä itseluottamuksella Karlsson uudestaan esiintyi tanssipaikalla, ja otettuaan ryypyn jatkoi hän kisaansa Iidan kanssa, joka häntä nyt kohteli lämpimästi, melkeinpä ihmettelemällä.
Illan hämärtäessä tanssi yltymistään yltyi; luuvasta kuului jyskettä kuin riihtä puidessa. Viina kiersi miehestä mieheen, ja mikäli elonnestettä nautittiin, sikäli tuli lähimmäisen käytöstä vähemmin tarkatuksi. Siten Karlsson pääsi Iidan kanssa luvasta puikahtamaan ja lähenteli jo, välttäen nenäkkäitä kyselyjä, ha'an veräjätä, mutta juuri kun tyttö oli ehtinyt porraspuiden päähän ja Karlssonin piti hypätä aidalta maahan, kuului pimeästä muorin ääni:
— Karlsson! Onko Karlsson siellä? Tulkaa Karlsson luokojatartanne pyöräyttämään!
Vaan Karlsson ei vastannut, soljui ääntä päästämättä maahan ja luiskahti hakaan liukkaasti kuin kettu.
Muori näki hänet yhtäkaikki ja sen lisäksi Iidan valkoisen nenäliinan, jonka tämä oli vyötäisilleen sitaissut leninkiä hikisiltä käsiltä suojelemaan. Huudettuaan vielä kerran vastausta saamatta muori lähti heidän peräänsä. Pähkinäpuitten paartama alanne oli pilkkosen pimeä. Toisinaan vilahteli jotain valkoista, kunnes vihdoin kaikki katosi näkymättömiin. Hän oli ensisti aikonut ottaa pakolaiset kiinni, mutta samassa kuului uusia ääniä porraspuilta, toinen matalampi, toinen kimakampi, molemmat kuuluivat hillityiltä, ja lähetessään ne sammuivat supatukseksi. Kusti ja Liisa kapusivat aidan yli, joka painosta rutisi, ja jäntevin käsin poika kiidätti tytön hakaan. Pensaikossa lymyillen eukko näki miten nuoret toisiinsa kietoutuneina keijuivat ohi tanssien, hyräillen, suudellen niinkuin hänkin aikanansa oli tanssinut, laulaa helisyttänyt ja suudellut. Kerta vielä porraspuut rusahtivat, kun eräs kylän poika ylpeän sonnin tavoin töytäsi aidan yli, perässään eräs saariston kauniimpia kassapäitä, joka aidalle päästyään tanssista hehkuvin poskin, suu naurussa ja kädet ristissä niskan takana, suin päin syöksyi pojan syliin, joka pitkään suudellen hänet kantoi metsään.
Vanhus näki piilopensaastaan parin menevän, toisen palajavan aivan niin kuin hänen nuorena ollessaan, ja vuotta pari hiilustassa hehkunut kytö lieskahti ilmituleen.