Viulu oli vähitellen herennyt vinkumasta, oli sydänyö, ja pohjoisen taivaan punasi jo aamurusko. Häly hälveni hälvenemistään tuvassa, niityltä kuului yksittäisiä ilohuutoja, jotka tiesivät tanssiseuran jo hajonneen ja lähtöä jo tehtävän. Muorin siis oli jouduttava jäähyväisiä sanomaan. Tultuaan valoisammalle paikalle, missä jo erotti puiden oksia ja viheriöitä lehtiä, näki hän kaukaa mäenrinteeltä Karlssonin ja Iidan, käsi kädessä, ikään kuin masurkkaa alkamassa. Lymypaikkaansa häveten hän kiiruhti aidan yli ennättääkseen kotosalle, ennen kuin heinäntekijät pääsisivät lähtemään. Mutta porraspuitten toiselle puolelle sattui Rundqvist. Muori painoi kasvonsa vyöliinaan, ettei tuo vanha pilkkakirves näkisi miten häntä hävetti. Käsiänsä yhteen paukautellen tämä päivittelemään:
— No vie sua pojat, onko tätikin metsässä ollut? No ei niitä vanhojakaan tiedä taata enemmän kuin…
Flodin matami ei kuullut enään mitään, vaan lähti kiireen kautta tupaan, missä emäntää jo oli kaivattu. Hänen tupaan astuessaan kajahti eläköönhuutoja vastaan, sitten käteltiin, kiiteltiin vieraanvaraisuudesta ja tehtiin hyvästit.
Kun viimein kaikki oli ennallaan, karkulaiset huudettu ha'oista ja niityiltä kotiin — kaikkia kumminkaan ei saatu käsiin — laskeusi vanhuskin levolle, vaan ei isoon aikaan saanut unta silmiinsä. Kotvan hän vielä valvoi kuullakseen milloin Karlsson vihdoinkin nousisi kammariinsa.
Neljäs luku.
Häitä hankitaan ja naidaan emäntä — rahain vuoksi.
Heinät oli korjattu, elot leikattu, kesä oli mennyt menojaan, ja satoisa se oli ollutkin.
— Siltä luonnistuu kaikki, senkin pahuukselta, arveli Kusti Karlssonista, jota ei pidetty aivan syyttömänä talon koituvaan vaurastumiseen.
Kaikki miesväki oli lähtenyt rantaan silakan kudulle paitsi Karlssonia, joka kotimiehenä touhuskeli. Hän oli professorin herrasväelle hyvänä apuna matkareppujen ahtamisessa. Tehtiin, näet, lähtöä Tukholman suuren ooperan avajaisiin. Karlsson käveli lyijykynä korvallisessaan koko päivän, joi olutta kyökin pöydältä, salin senkiltä, etehisen portauksilla. Milloin hän sai olkihatun hylyn, milloin lusuun tallatut jalkineet, milloin lopin, milloin polttamattomia sikareja, tyhjiä pulloja ja laatikoita, onkivapoja ja hailimalkkeja, korkkeja, purjelankaa, nauloja, kaikellaista romua, mitä ei voitu mukaan ottaa tai muutoin arvottomana pidettiin; paljolti putoeli murusia rikkaan miehen pöydältä. Professorin hyvinkin tunsivat, että heidän lähtönsä herätti kaipuuta ja ikävää. Karlssonista alkaen, joka nyt menetti lemmittynsä, kanoihin ja porsaisiin asti, joiden herkkupäivät ja makeanleivänjuhlat nyt päättyivät. Lievin oli hylätyn Liisan ja Lotan suru, jotka nyt tosin jäivät muutamaa kahvikuppista vähemmälle, mutta jotka samalla tunsivat, että heidän keväänsä nyt kerrankin oli koittava, jahka heidän vaaralliset kilpailijansa lemmen markkinoilla syystuulien mukana olivat hävinneet.
Kun iltapäivällä höyrylaiva tuli rantaan herrasväkeä noutamaan, herätti se suurta huomiota saaren asukkaissa, sillä laivaa ei vielä milloinkaan ennen siinä rannassa oltu nähty. Karlsson johti maihinnousua, komennellen ja pitäen suurta suuta, laivan laituriin pyrkiessä. Mutta pahempaan kuin pulaan hän tässä joutui, mies kun ei meriasioista tietänyt tuon taivaallista. Ja juuri kun köysi juhlallisesti heitettiin laiturille ja hänen Iidan ja herrasväen silmissä tuli kunnostautua, romahti koko sylyys luomaköyttä hänen niskaansa, jotta lakki vierähti veteen; hän tavotteli, siitä huolimatta, köyttä ja hapuili samalla pakenevata lakkiaan, vaan sotkeutuikin silmukkaan ja kaatui, vastoin tahtoaan tehtyänsä muutamia tanssiaskeleita, pitkäkseen kapteenin haukkuessa hänen suunsa ja silmänsä täyteen, ja laivamiesten katketakseen nauraa hohottaessa. Iita ei ollut sankarinsa tomppelimaista käytöstä huomaavinaan, ja kyynel kiertyi silmään, niin hän häpesi Karlssonin puolesta. Pikipäin jäähyväiset heitettyään Iita jätti lemmittynsä rautaportaalle seisomaan, ja kun tämä kättä puristaen tahtoi puhella tulevasta kesästä, kirjeenvaihdosta ja osotteesta, kiskaistiin porras hänen jalkainsa alta, jotta hän oli suistua nenälleen, ja märkä lakki lotkahti niskaan perämiehen komennussillalta kiljaistessa: