— Etkö ikinäsi saa köyden päätä irti, senkin tolvana?

Ja herjasanoja sateli satelemistaan onnettoman rakastajan silmille, ennen kuin hän sai touvin irroitetuksi. Laiva ulkoni peräytyen salmen suuta kohti. Kuin herrastaan jäänyt koira Karlsson juoksi rantaa pitkin kompastellen juuriin ja kantoihin, hyppien kiveltä kivelle, ennättääkseen niemeen, missä hänen pyssynsä oli pajupehkon juurella piilossa; jäähyväislaukaukset hänen täytyi ampua, maksoi mitä maksoi. Mutta juuri kun laiva laski ohitse ja hänen piti laukaista, niin pyssy ei lauennutkaan. Viskaten pyssynsä nurmeen otti hän sinisen pumpulinenäliinansa, vilkutti sitä, juoksi veden partaalle yhä viuhuttaen sitä ja päästäen eläköönhuutoja, vaan laivalta ei yksikään vastannut, ei ainoatakaan kättä kohonnut, ei yhden yhtä nenäliinaa heilunut. Iitaa ei näkynyt. Mutta uupumatta, yltyen, raivoissaan hän kiiti kukkurakivisen rannan äyräälle, hyppäsi veteen, vedestä takaisin maalle, syöksi leppäpensasten halki aitaan niin rutosti, että tunkeusi senkin läpi. Seipäät repivät hänen vaatteensa ja haavoittivat hänen kätensä, ja kun vihdoin laiva juuri oli niemen taa katoamaisillaan, katkaisi ruohikkolahti hänen kulkunsa. Mies empimättä veteen, vielä viimeistä kertaa nenäliinaansa liehuttaen ja päästäen viimeisen, epätoivoisen eläköönhuudon. Laivan peräkeula hävisi mäntyjen taa, ja hän näki professorin hatun viuhkuen katoavan metsäniemeen, vetäen perässään postitorven kuvalla varustettua lippua, joka vielä kerran vilahti leppien lomista; ja sitten ei enää mitään näkynyt paitsi pitkää sakeata savua, joka laskeutui suruharsoksi vedenpintaan, sumentaen ilman.

Karlsson rämpi maalle ja palasi pyssynsä luo. Tuikeasti hän siihen tuijotti kuin petturiin ainakin; puisti päätään, pani uuden nallin ja laukaisi.

Paluumatkallaan hän saapui sillalle. Koko äskeinen sappea paisuttava tapahtuma uudistui hänen silmäinsä eteen; miten hän oli siltalankuilla lenkoillut kuin pajatso, kuin markkinailveilijä ikään; hän kuuli pilkkanaurun ja parjaukset, muisteli hämmästystä ilmaisevan, kylmän katseen ja jäykän kädenannin. Kivihiilen ja koneentalin haiku, kyökinkamiinin käry ja laivanlaiteiden öljymaali tuntuivat vielä hänen sieramissaan. Laiva oli saapunut tänne, hänen vastaiseen valtakuntaansa, tuoden mukanaan häntä halveksivia kaupunkilaisia, jotka tuokiossa olivat survaisseet hänet maahan tikapuilta, joiden kapuloita hän jo oli noussut hyvän matkaa ja — hän säpsähti — riistäneet häneltä kesäonnen ja kesäilon. Hän katsoi kotvasen aikaa veteen. Rattaansiivet olivat sen sameaksi velloneet, sen pinnalla, joka oli tuhkan peitossa, päilyivät öljypilkut punaisen vihreinä kuin vanhat ikkunanlasit; jos jonkinlaista likaa oli puhkuileva peto vähään aikaan ennättänyt purkaa sisuksistaan, pilaten pahanpäiväiseksi kirkkaan, viheriän veden: olutpullon korkkeja, munankuoria, sikarinpätkiä, puoleksi palaneita tulitikkuja ja paperin palasia, joita salakat huvikseen nieleskelivät. Näytti siltä kuin kokonaisen kaupungin katuränni siihen olisi likansa ja saastansa vuotanut. Hänen mielensä apeutui, ja hänessä selveni selvenemistään se ajatus, että jos mieli päämäärän perille päästä, niin oli lähdettävä juuri noille kaitaisille kaduille, noihin solukoihin kaasulyhtyineen, puodinikkunoineen ja tyttöineen. Siellä ne olivat kaikki nuo tytöt, joilla oli röyhelöt ja mansetit ja nappikengät, siellä kaikki, mikä miestä saattoi houkutella. Mutta hän vihasi tuota kaupunkia yhtäkaikki. Siellä hän aina oli viimeinen, siellä hänen murrettaan naurettiin, kaupungin hieno työ ei hänen karkeata kättään kaivannut, eikä hänen monet tietonsa täällä mitään tuottaneet. Ja kumminkin hänen oli pakosta tuota matkaa tuumiminen, sillä Iita oli väittänyt, ettei hän sinä ilmoisna ikänä maalaisrengille menisi. Vilvakka vihuri yhä yltyi salmella. Aallot alkoivat nuoleskella laiturin palkkeja. Leyhähtelevä tuulenhenki lakaisi vedenpinnan puhtaaksi ja hajoitti pilvet. Haavanlehtien rapina, laineiden loiske ja veneenkeulain jyskytys laituriin herättivät hänet haaveiluista, ja pyssy olalla hän lähti kotiin.

Kummun kuvetta kiertävä tie oli pähkinäpuitten peitossa, ja tien oikealta puolen uhkaili kulkijaa korkea, mäntymetsää kasvava kallionrinta.

Uteliaisuuttaan hän sinne lähti kapuamaan kuolemankourain ja vattupensaikon läpi ja saapui pian paaterolle, jonne merirasti oli tehty. Sinne näkyi koko saari metsineen, peltoineen niittyineen, pirttineen, ja sen ympärillä pienempiä saaria, kareja ja kallioita. Olihan se oiva palanen tuota ihanata maailmaa, ja vedet, puut, kivet, kaikki saisi hän itselleen omistaa, jos hän vaan ojentaisi kätensä, toisen kätensä vaan ja vetäisi takaisin toisen, sen, joka köyhyyttä ja turhuutta tavoitteli. Kiusaajaa ei kaivattu, joka houkutteli polvistumaan tämän maiseman eteen, minkä laskevan auringon lumoavat säteet panivat purppuralta paistamaan, missä sininen vesi, viheriät metsät, keltaiset pellot, punaiset pirtit muodostivat ihanan taivaankaaren, joka peräti olisi hurmannut huonompijärkisen miehen kuin maalaisrengin. Suutuksissaan tuon kavalan tahallisesta välinpitämättömyydestä, joka viiteen minuuttiin oli ehtinyt unohtaa viimeisen pikku lupauksensakin — jäähyväisvilkuttamisen — loukkauneena kuin selkäänsä saanut, pöyhkeileväin kaupunkilaisten herjasanoista, ja tuon lihavan maan, kalaisain vesien ja lämpimien pirttien hurmaamana hän päätti lähteä kotiin tutkiakseen vielä kerran, enintään kahdesti, tuota petollista sydäntä, joka kenties jo oli hänet unohtanut — ja sitten — ammentaa niin paljon kuin suinkin, varastamatta.

* * * * *

Kun hän kotiin tullessaan näki ison-tuvan autiona ammottavan, uutimet ikkunain eteen laskettuina, olkia ja tyhjiä sälylaatikoita rappusten edessä, tuntui siltä kuin jotain olisi poikkiteloin hänen kurkustaan solunut, ja koottuaan säkkiin lähteneiden kesävieraiden hänelle jättämät muistot, hiipi hän hiljaa kammariinsa. Kätkettyään aarteensa sängyn alle istautui hän pöydän ääreen, tarttui kynään ja hankkiutui kirjeen kyhäämiseen. Ensi sivu paisui mahtavaksi sanatulvaksi, joka osaksi vuoti Afzeliuksen saduista ja ruotsalaisista kansanlauluista, osaksi oli omaa tekoa. Afzeliusta hän oli lueskellut erään pehtuorin luona Vermlannissa ollessaan, ja nämät sadut olivat häntä suuresti huvittaneet:

"Hyvä rakas Ystävä!" hän alkoi — "Yksin istun nyt piskuisessa kammarissani ja kauheasti on Iita-kultaani ikävä; Iitan meille muutto on ikimuistooni uurtunut, minä sen muistan aivan kuin se eilen olisi tapahtunut; Iita tuli kevättoukoja tehdessä, käen härkäha'assa kelliessä, ja nyt syksy on tullut ja pojat ovat vesillä silakan pyynnissä; ei olisi muutoin niin kamalan ikävä, ellei Iita olisi kaupunkiin mennyt ja vielä vilkuttamatta laivalta lähtiessään, niinkuin professori alentui tekemään peräkeulankannelta. Tuntuu niin ammottavan kolkolle, kun Iita ei ole täällä tänä iltana, ja se surun tekee yhä raskaammaksi. Muistaako Iita mitä Iita lupasi viime heinäntekotalkoissa, minä sen hyvin muistan, niin selvään kuin olisin sen muistiini kirjoittanut, mutta minäpä kykenenkin täyttämään lupaukseni, johon kaikki eivät pystykään, mutta samapa tuo lie, enkä minä siihen paljon perusta mitenkä ihmiset minua pitelevät, mutta ketä minä rakastan, sitä minä en unhota, sen minä sanon".

Kaihoavan surun lievittyä kohotti mielenkarvaus päätään; sitten pääsivät pelontunteet purkaumaan; hän puhui tuntemattomista kosioista, kaupungin kiusauksista ja Bernsin salongista, ja koska hän hyvin tiesi noiden pelättyjen syntiinlankeemisten olevan Jumalan hallussa, kävi hän jalompiin tunteisiin käsiksi, ja silloin tunkeusivat vanhat muistot kaupustelija-ajoilta esiin. Hän heittäytyi juhlalliseksi siveyden saarnaajaksi ja ankaraksi kostajaksi, jonka suulla Toinen (isolla alkukirjaimella) puhui: