Suurella mielihyvällä Karlsson lausui sen nimen ja laski siihen koko mahtipontisen etevämmyytensä. Eukko tunsi olevansa vähäväkisempi, alakynnessä, ja se tunne pani posket palamaan ja silmät säihkymään.
— Minä luulin teidän välinne jo rikkoutuneen, kuiskasi eukko.
— Ei sinnepäinkään, kyllä se vielä kauvankin eheänä kestää, intoili
Karlsson, joka siimasta tunsi, että hyväkin kala koukussa potki.
— Menettekö te sitten yhteen?
— Kyllä maar', kun sekin aika joutuu; mutta pitänee ensin hankkia jonkinlaista palvelusta.
Vanhuksen rypistyneet kasvot värähtelivät, ja luiseva käsi nypli pöytäliinaa kuin kuumetautisen lakanaa.
— Karlsson siis aikoo lähteä talosta? rohkeni muori kysyä kuivettuneella äänellä.
Niille paikoillepa se panee, lähdettävähän tästä kumminkin kerran on, säikytteli Karlsson, — omille puuroille — eihän kukaan toisen työhön ilmaiseksi viimeisiä voimiaan rupee tuhlaamaan.
Liisa toi jauhopuuroa ja yhtäkkiä Karlssonin päähän pälkähti laskea hiukkasen leikkiä tytön kanssa.
— No, tytöt, eikö teitä pelota yksinänne nukkua tänä yönä, kun pojat ovat kalassa? Ehkä minä tulisin toveriksenne?