— Niin minäkö? kysyi hän, koettaen pistää tupakkaa piippuunsa, vaan ei osunut. Sitten hän puisti päätään osottaen, että tahtoi olla rauhassa ja vaipui synkkiin ja epämääräisiin mietteisiin. Karlsson, joka huomasi millä kannalla asiat olivat, kuiskasi muorille:
— Hän on päissään! — Ja katsoen velvollisuudekseen puuttua asiain juoksuun Karlsson otti pannun, kaatoi kahvia pastorille, siirti viinapullon likemmäksi ja pyyteli kumarrellen vieraan pitämään hyvänään.
Kohottaen harmaata päätänsä vanhus iski masentavan katseen Karlssoniin, miesparan melkein vialle pelottaen, ja inholla työntäen tarjotun kupin luotaan hän ärjäisi:
— Sinäkö tässä isäntänä olet, sinä, senkin renginrähjys! Ja kääntyen emäntään hän käski:
— Antakaa minulle kuppi kahvia, Flodin matami!
Sitten hän vaipui kotvaksi aikaa sanattomaksi kenties mennyttä suuruuttaan kaihoellen ja yhteisen kansan yhä yltyvää hävyttömyyttä miettien.
— Perhanan renki! mörähti hän vielä kerran. — Ulos, mene auttamaan
Rooperttia!
Karlsson koetti puhua mielin kielin, mutta pastori kiljaisi: —
Tiedätkös kuka olet? Ja rengin täytyi poistua.
— Onko teidän jataverkkonne laskettuna? kysyi hän muorilta, joka koetti pyydeskellä anteeksi rengin käytöstä. Pastori oli hiukkasen tointunut kahvikulauksesta.
— Niinhän ne ovat, paha kyllä, pastori kulta. Kuuden aikana ei kukaan osannut aavistaakaan, että yöksi nousisi tuuli, ja kyllä minä Kustin tunnen; hän menisi ennen itse meren pohjaan kuin jättäisi jatansa sinne yöksi.