— Noo, entäs, Karlsson kai tapasi tytötkin?
— No mitenkäs, tapasinpa tietenkin, vastasi Karlsson, rohkaisten mieltään.
— Ja ne kaiketi olivat ennallaan, nekin, vai mitä?
Eihän ne ihan ennallaan olleet, mutta Karlsson ei nyt tässä ruvennut asiaa sen laajemmalta selittelemään, se olisi muoria liiaksikin huvittanut.
— Niin, kyllähän ne olivat siivoja, ja illalla oltiin Bernsin salongissa soitantoa kuuntelemassa, ja siellä minä niille juotin punssit ja syötin voileivät. Siellä oli, niinkuin jo mainitsin erittäin rattoisa.
Mutta asian todellinen laita oli aivan toisin. Karlssonin matka ei ollut lainkaan hupainen. Hänelle oli Liina tarjonnut puolen pulloa olutta kyökin pöydän kulmalta, sillä Iida ei ollut kotosalla. Sitten professorin rouva pikimmältänsä oli käynyt kyökissä, ja Karlssonia ohimennen tervehdittyään, käskenyt Liinan ostamaan meriravun illalliseksi, sillä vierasta odotettiin. Kun oli jääty kahden kesken, niin Liina ensimäiltä oli hiukan tyrmeä, mutta suuttumatta udellen Karlsson viimein sai kuulla, että Iida oli lukenut hänen kirjeensä sulhaselleen eräänä iltana, kun he kyökissä joivat portteria ja Liina siivosi makusieniä. Makeat naurut he silloin olivat nauraneet, ja sulhanen oli lukenut kirjeen kahteen kertaan ääneen, mahtipontisesti kuin pappi. Enin he olivat irvistäneet "vanhalle Karlssonille" ja hänen "viimeisille hetkilleen", ja kun tulivat siihen paikkaan, missä puhuttiin "viettelyksistä ja harhateistä", oli sulhasmies — ammatiltaan olutkuski — ehdottanut, että lähdettäisiin Bernsin salonkiin, ja siellä juotiin punssia ja syötiin voileipiä.
Karlssonin sepittämä juttu oli muoriin vaikuttanut niin kuin kertoja oli toivonut, joko sitten Liinan tarinat Karlssonin mielen lienevät myllertäneet ja hänen muistonsa sekoittaneet, vaiko hän niin hartaasti toivoi olutkuskin asemalla olleensa, että luuli tyttöjen kanssa herkutelleensa, syöneensä vieraalle aijotun meriravun, juoneensa sulhasmiehen portterit ja ahmineensa Liinan sampinjoonit. Asiain näin ollen onnistuisi viisaasti suunniteltu rynnäkkö varmaan hyvinkin. Pojat olivat vesillä, Norman jo makuulla, ja tyttöjenkin päivätyö jo päättynyt.
— Mitä juorujuttuja pitäjällä kulkee ja kaikuu korvissani, minne ikinä mennenkin? alkoi renki.
— No mitä kieliä ne nyt taas kantavat? kysäsi muori.
— Noh, tuota samaa, ijänilmoista lorua meidän naimisestamme tietysti, mitäs muuta.