Nyt oli luu nirhattu niin pilan pieneksi, ettei siitä enää paljon mihinkään ollut. Nyt täytyi puhua valehia viimeisiä.
— No ketä Karlsson sitten on ajatellut, tokaisi muori uskalijaasti.
— Ajatellut tai ajattelematta ollut — kyllähän jotkut paljonkin ajattelevat, vaan minä en vielä ole sinnepäin miettinyt miposen mitään; mutta se, joka lie ajatellut, puhukoon suunsa puhtaaksi. Minä en virka luotuista sanaa, ettei sitten kukaan tarvitse hokea minun houkutelleeni ja viekoitelleeni, sillä minulla ei ole se luonto.
Eukko oli nyt joutua pyörälle; täytyi tunnustella toistamiseen.
— No mutta hyvä Karlsson, jos Iita on valittunne, niin ettehän silloin ketään toista todenperästä voi ajatella…
— Iita, senkin hiiden narttu, sitä en huolisi, — vaikka syliini heittäisivät. Ehompi se olla pitää ja vaatteet päällä, ja lie hänellä vähän muutakin, niin terve tuloa, vaikk'en minä siitä välitä, sillä semmoinen minä olen ja semmoinen minun luontoni.
Ja taas oltiin kuin tervassa eikä siitä olisi mihinkään päästy, jollei eukko olisi noussut työntämään.
— Noo, Karlsson, mitäs Karlsson siitä sanoisi, jos me lyötäisiin ryysymme yhteen?
Renki kohotteli olkapäitään, ikään kuin häntä olisi puistattanut noin halpamainen ajatus.
— No siitä nyt ei ikinä mitään tule! vakuutti hän. Siitä emme koskaan enää sanaakaan hiisku. Kyllähän sen arvaa mitä sitten ruvettaisiin hokemaan, että minä muka nain rahain vuoksi, vaan semmoinen minä en ole enkä kuuna päivänä semmoiseksi muutu. Emme sinä ilmoisna ikänä enää siitä sanaakaan virka. Lupaahan täti sen minulle ja kättä paiskaten — (hän ojensi kätensä) — ettei siitä enää milloinkaan puhuta. Tarttukaa käteeni.