Lähdettiin sitten lukkarille kynttilöitä viemään, ja siellä annettiin niinikään ryyppy.
Vihdoin yhdyttiin jälleen kirkonmäellä, missä aikaa kulutettiin mahtimiesten hevosia tarkastamalla ja tuttujen parissa pakinoimalla. Flodin matami kävi pikimältään miesvainajansa haudalla. Kellot rupesivat soimaan yhteen, ja seurakunta samosi kirkkoon. Ihmisvirta kiskaisi hemsöläisetkin mukaansa. Heidän täytyi seisattua käytävälle, sillä vanhan kirkon palon jälkeen he olivat jääneet penkittä. Ristikäytävällä täytyi vieretellä, vaan kovin ovelalta tuntui siinä olo. Ujoina, neuvottomina, pelkkää nolouttansa hioten, he siinä toljottivat kuin pakkotyöläislauma. Eipä siis ihmekään että herneenkokoiset hikihelmet otsasta herahtelivat, kun vielä päivä heleän kuumana kirkon ikkunoista rupesi paistamaan. Hemsöläiset olivat kuin pihdissä, eikä kalveiseen paikkaan siirtymisestä ollut puhettakaan. Kello lähenteliin yhtätoista, ennen kuin saarnavirsi alkoi. Monta monituista kertaa hemsöläiset jo olivat muuttaneet jalkaa kuin kanaparvi kylmän kynsissä lumella. Vihdoin ilmestyi suntio ja merkitsi taululle virren 158. Urut vinguttavat alkusoittelua, ja lukkari alkaa virren. Seurakunta yhtyy innolla ensimäiseen värssyyn, siinä toivossa että saarna jo tämän perästä alkaa. Mutta se toivo petti. Sillä nyt tuli toinen ja kolmas värssy.
— Eihän tuo vaan laulattane kaikkia kahdeksaatoista, kuiskasi
Rundqvist Normanille.
Niin kumminkin kävi. Ja sakariston ovelta näkyi aika ajoin pastori Nordström itse. Vaativana, uhkaavana hän siinä seisoi. Hän oli päättänyt kerran antaa aika ripityksen, koska seurakuntalaisia tuonkin verran oli koolla.
Kaikki kahdeksantoista värssyä laulettiin, joten kello pääsi puoliväliin kahtatoista, ennen kuin pappi nousi saarnatuoliin. Pitkälliset valmistavat toimet olivat sekä ruumiillisesti että henkisesti sanankuulijat pehmittäneet. Lukuisa joukko oli vipunut kasvoilleen mitä sikeimpään uneen. Vaan pitkää lepoa ei suotu. Äkkiä kirkaisi pastori saarnatuolista. Nukkuneet säpsähtivät, ällistyneinä katsoen toinen toiseensa, ikään kuin kysyen mikä kumma nyt oli hätänä.
Likimmäksi saarnatuolia olivat vähitellen ja vastoin tahtoaan joutuneet Karlsson ja Flodin matami. Palaamista ei siis ollut ajatteleminenkaan, jos mieli häiriötä, vieläpä pahennustakin välttää. Muori rukka itki, sillä paitsi sitä että hän ilmankin oli väsyksissä, puristivat uudet ahtaat kengät jalkoja yhä enemmän, mikäli jalat varistuivat ja turposivat. Tuon tuostakin hän loi rukoilevia silmäyksiä sulhaseensa, aivan kuin olisi pyytänyt tämän kantamaan hänet järveen. Vaan Karlsson ei ollut niinä miehinäänkään, siinä Flod-vainajan kiiltonahkasaappaissa ylvästellessään ja saarnaa tarkkaan kuunnellessaan. Uhittelevin katsein hän rankaisi valvattiansa, joka moista sopimatonta rauhattomuutta Herran huoneessa julkeni osottaa. Toiset olivat vähittäin siirtyneet kirkon perälle, urkulehterien alle, jonne aurinko ei päässyt paistamaan. Kusti istui paloruiskun kannella ja oli ottanut Liisan polvelleen.
Rundqvist nojausi urkulehtehterin pilariin, ja hänen vieressään seisoi Norman. Saarnaa kesti puolentoista tuntia, ja siinä annettiin jokaiselle, ilman muodon katsomatta, oikein Porvoon mitalla. Tekstinä oli vertaus taitavista ja tyhmistä neitsyistä, jota ei yksikään miesväestä ottanut onkeensa, koska se ei mitenkään voinut heille kuulua. Siitäpä miehet nukkuivatkin, mikä seisoallaan, mikä istuallaan, mikä riippuen, mikä missäkin asennossa.
Puolen tunnin kuluttua työkkäsi Norman, joka eteenpäin köykistyneenä kuin pahoinvoipa varjosti silmiään kädellä, Rundqvistiä kylkeen, silmää iskien ja osottaen Kustia. Varovasti Rundqvist käänsi päätään, ja häntä pöyristytti, aivan kuin hän olisi nähnyt kadotuksen ruhtinaan. Siellä istui Liisa ummistunein silmin, kieli pitkällä suusta, ja Kusti tuijottamassa pappiin nielläkseen muka joka ikisen sanan.
— Kammottaviapa ovat, kuiskasi Rundqvist siirtyen varovasti takaperin, kantapäillään tiilikivien epätasaisia syrjiä tunnustellen, ettei vaan kolinata synnyttäisi. Norman oli jo arvannut toverinsa aikeet, ja livahti ovesta ulos nuljakkaasti kuin ankerias. He kiiruhtivat yksissä tuumin veneelle.
Vilvakka tuulen henki leyhytteli rannassa. Eväsnyytit avattiin ja puutuneita voimia virkistettiin kiireen kautta ruualla ja juomalla. Sitten tuota päätä takaisin kirkkoon, hiljaa kuin oli tultukin. Pari paloruiskun kannella nukkui nyt sikeätä unta. Kusti piteli tyttöä vyötäreistä, mutta niin ylhäältä, että Rundqvist arveli sopivaksi siirtää hänen käsiänsä vähän alemmaksi. Kusti heräsi ja tarttui uudelleen saaliiseensa, ikään kuin peläten sen häneltä riistettävän.