Puolen tuntia kesti vielä saarnaa ja toisen puolisen virsien laulantaa. Sitten alkoi rippi. Syvästi liikutettuina nautittiin armon välikappaleita. Rundqvist itki, mutta Flodin matami, joka alttaritoimen loputtua vihoviimein toivoi pääsevänsä istumaan, oli tässä toimessa vähällä riitaantua. Hänet käskettiin poistumaan penkistä, ja loppuaika hänen täytyi seisoa kirkkoväärtin penkin kohdalla. Kun kuulutusta luettaessa kaikkien katseet muoriparkaan kiintyivät, ei tietysti sekään häntä paremmalle tuulelle saattanut.
Toimitus kirkossa oli päättynyt. Nyt palattiin veneille. Jo onnentoivotuksia kirkonmäellä kuunnellessaan muori riisui kengät jalastaan, lähti sitten muiden mukana rantaan, jonne tultuaan heti pisti tuliset jalkansa veteen, kiukutellen Karlssonille. Eväät purettiin. Missä olivat pannukakut? Rundqvist arveli niiden unehtuneen kotiin, ja Norman tuumaili, luoden epäluuloisen katseen Karlssoniin, että eikö joku niitä jo tulomatkalla liene syönyt.
Oltiin vihdoin vesillä ja tehtiin lähtöä, kun Karlsson muisti, että hänen tervatynnyrinsä oli unehtunut kirkonaittaan. Siitäkös melu syntyi. Naisväki pani jyrkimmästi vastaan. Tervaa ei millään muotoa käynyt veneeseen ottaminen, koska he olivat juhlapuvuissaan. Mutta Karlsson nouti astian ja sijoitti sen veneeseen. Nyt syntyi uusi artti. Kuka ottaisi istuakseen likinnä tuota vaarallista astiata.
— Missä tässä nyt istuu? kärnytti Flodin matami.
— Nosta ylös hameesi ja istu perälläsi, vastasi Karlsson, joka jo kolmannen kerran kuulutettua tunsi olevansa entistään kahta vertaa väkevämpi.
— Mitä Karlsson siinä rähisee? sähähti vanhus.
— No eipähän erinäistä! Istuhan alallasi, sillä nyt lähdetään.
— Saisiko kysyä kuka järvellä komentaa, mahtaili Kusti, jonka mielestä se virka kuului hänelle eikä kenellekään muulle.
Ja astuessaan peräpuoleen nostatti hän purjeen, kiinnitti purjenuoran ja tarttui peräsimeen. Syvältä kynti vene merta, ja tuuli oli heikko. Päivä oli kuuma, mielet kiihkeimmillään, ja vene kulki kuin tervassa. Ei matkaryypystäkään tuntunut suurta apua olevan. Kohta herkesi rasvatyyneksi, jonka tähden Karlsson ehdotti, että ruvettaisiin soutamaan. Vaan tähän ei Kusti suostunut. Jahka tultaisiin ulkopuolelle luotorykelmää, niin kyllä purje rupeaisi vetämään.
Niin kävikin. Kaukaa saarien salmista siinteli sinisiä avovesiä, ja laineiden jyskettä karien kupeisiin alkoi kuulua. Kova itätuuli oli tulossa. Purjeet pullistuivat, nuorat pingoittuivat kireälle. Erään niemen kärkeen tultua vinkka puuska kiskaisi venettä kulkemaan, jotta kokka koskena kohisi ja perävesi lorisi kuin purot keväällä. Taas ryypättiin. Mielet hilvistyivät nähtävästi. Tuuli yltyi yltymistään, veneen toinen laita painui milt'ei veden alle. Kovin pelkäsi Karlsson. Hän tarttui käsin mastoon ja rukoili purjeita käärimään.