Hän tarttui lemmittynsä takin kaulukseen, puisteli ja potuutteli häntä:
— Mikä olet miehiäsi, raukka, etkö ennen ole vesillä kulkenut! Etkö saa ihmisiksi veneessä istuttua?
Karlsson vimmastui ja riuhtautui irti, mutta kappale nutun kauluksesta jäi Flodin matamin käteen.
— Revitkö vaatteeni, akka! kiljaisi hän ja nosti saappaansa veneen laidalle tervatulvaa pakoon.
— Mitä siinä parpatat? kirkaisi vanhus. — Sinunko takkisi muka! Keltä sinä takin olet saanut? Vai akka tässä, kaikenlaisten katalain kutaleitten rinnalla! Senkin keppikerjäläinen, joka olet niin köyhä, ettei sormi suussa kastu!
— Suu kiinni! karjaisi Karlsson, jonka siipeen pahasti sattui, — vai puhunko suuni puhtaaksi?
Nyt tora Kustin mielestä rupesi käymään järin hurjaksi. Hän alkoi sentähden viheltää saksan polskaa, johon renkimiehetkin yhtyivät. Kitkerä kiista tyyntyi vähitellen. Sen sijaan nyt käytiin yhteisen vihollisen pastori Nordströmin kimppuun. Kaikki olivat yksimieliset siitä, että sanankuulijoita ei niin pitkillä puheilla pitäisi kiusata. Pullo pantiin kiertämään, tuuli lauhtui, mielet rauhoittuivat, ja pursi laski kotorantaan.
Nyt alkoivat häävalmistukset. Kolme päivää umpeensa näitä häitä juotaisiin. Lehmä ja porsas teurastettiin, sata kannua viinaa ostettiin, silakoita pantiin suolaan; leivottiin, keitettiin, paistettiin ja kahvia jauhettiin. Kusti oli salamielinen, antoi muiden puuhata eikä virkkanut mitään. Karlsson istui halusta sifonjeerin edessä, kirjoitteli, laski, järjesteli ja kävi väliin Dalarössä.
Koitti viimein hääpäivän aatto. Aamulla ani varahin Kusti alkoi hommata eväslaukkuansa ja pyssyänsä kuntoon. Hänen äitinsä heräsi ja uuteli mihin poika teki lähtöä.
— Tuonne meren rantaan katastelemaan joko siellä säynäät alkavat nousta, jupisi Kusti tarpoen tiehensä.