Rannassa oli jo vene varustettuna matkaeväillä useamman päivän varalle. Siinä oli makuukset, kahvipannu, verkot ja muut tarvittavat tamineet. Purjeen viritti hän heti, ja vähän hän huoli hietalahdelmista ja sinne nousevista säynäistä. Hän laski luotorykämien ohi suoraan aavoille ulapoille.
Häikäisevän kirkkaana hohti heinäkuun haalean sinertävä taivaan kansi, saaret, kalliot, karit ja kivet kuvastuivat kirkkaaseen veden kalvoon, jotta jäi kahden vaiheille siitä kuuluivatko maahan vai taivaaseen. Mantereen puoleiset saaret kasvoivat koivuja ja leppiä, ja rantamilla loikoi koskeloita, meriteiriä, jouhikoskeloita ja kalalokkeja; etempänä näkyi vaan jokuinen lylymänty kasvavan ja rannoilta riskilöitä ja ruokkeja, jotka väliin liitelivät aivan veneen läheisyydessä vetääkseen metsästäjän huomion vuoren rotkossa piilevistä pesistään. Vielä ulompana luodot muodostuivat pitkiksi matalikoiksi, minne joku mänty oli jätetty pesäkourua pitelemään; siitä sai haahkatelkän munia kesäisaikana noutaa. Sieltä täältä nosti päätään joku pihlajakin, jonka kohdalla sääskipilvi huojui tuulessa. Tästä aukesi aava meri, missä räiskä, tiira ja lokki kilvan ryöstelevät, ja missä merikotka lentelee raskain siivin, hautovia haahkoja vaanien. Tuonne viimeiseen saareen Kusti suuntasi veneensä. Piippu hampaissa hän huoletonna venyi purtensa perässä, vienon etelätuulen vetämänä läheten Norstenia, jonne saapui yhdeksän tienoissa. Pieni ja kivinen oli saari. Pari lehdetöntä pihlajaa eli viheliäistä elämäänsä kivien lokeroissa. Kuusain tulipunaisine marjoineen rehotti siellä täällä vuoren onkaloissa. Alangossa kukoistivat kanerva, variksenvarvas ja maaraimen varret, jotka viimemainitut jo alkoivat kellastua. Paikka paikoin kasvoi kuin jalkain alle lätistynyttä katajata, joka kynsin hampain pyysi pysytellä kalliossa kiinni. Kuin kotonaan oli Kusti täällä, hän tunsi joka kiven, tiesi minkä karahkan alta hän löytäisi muniaan hautovan haahkan, joka lentoon lähtemättä salli selkäänsä silitellä, korvaukseksi tarttuen housun lahkeeseen. Aikaa oli yltäkyllin tehdä noita samoja vanhoja kokeita kuin ennen poikasenakin. Haahkatelkät eivät olleet entisestään aristuneet, ja vanhalla taatulla haarukallaan hän otti ruokkeja kallion komeroista, taittoi niskat ja valmisti aamiaiseksi. Tuolla vähän loitompana oli hemsöläisten silakka-apajat; tuossa lahdelmassa heidän ja Qvarnölaisten yhteinen kalasauna. Sinne lähti Kusti nytkin, otti avaimen sovitusta paikasta, katon rajasta, ja kantoi tamineensa saunaan. Yksinkertainen oli tämä suojus. Ikkunoita ei ollut ensinkään; seinämillä makuulavat, lattialla pöytä ja istuimeksi käytettävä kolmijalka; yhdessä salvaimessa tulisija.
Kannettuaan tavaransa kojuun Kusti kipusi katolle, avasi savupiipun tukon ja hyppäsi maahan. Nyt oli taloudellisiin askareihin ryhdyttävä. Vanhan hyvän tavan mukaan edellinen kävijä oli kantanut sylyyksellisen puita tulisijalle. Tulitikutkin olivat sovitulla paikalla, kattoparrun alla. Pian toitotti tuli takassa ja perunapata porisi tulella. Kusti poltteli odotellen perunain pehmenemistä.
Syötyään ja juotuaan hän otti pyssynsä ja lähti veneellä viemään kaavikkaita sopivaan paikkaan, saaren rantaan. Hän pani ne ankkuriin niemen päähän. Vaan eipä haahkoja kuulunut, vaikka kaavikkaat niin elävinä niemen käressä keinuivat. Hän ikävystyi aikojansa. Jos olisi lähteä saukkoja tuolta rantakivikosta rapistelemaan. Vaan eivätpä saukotkaan olleet saatavissa. Jokuinen kyykäärme vain sieltä paaterostaan hänelle sapestuen sähähti.
Eikä hän pilan saaliinhimoisella päällä ollutkaan. Hän oli kotoa lähtenyt sieltä vaan poissa ollakseen. Yhdentekevä oli miten aika kului, kunhan sai olla täällä luonnon helmassa, rauhassa, näkymättömissä ja kuulumattomissa.
Syötyään päivällisen ja maattuaan ruokalevot seinälavoilla, lähti hän illan suussa uistinonneaan koettamaan. Meri oli rasvatyyni, ja auteriset maat hohtivat kullalle ja purppuralle. Ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin airojen vinguntaa puolen peninkulman päästä. Hylkeet mylläköivät tuonnempana, mölisten ja kohotellen pyyleitä päitään veden pintaan, tuota pikaa takaisin meren syliin sukeltaakseen.
Valkovatsainen turska oli hyvällä syöntituulella. Mielihyväkseen Kusti pimeästä pohjasta hinaili noita kelpo otuksia, jotka kidat auki ja uhvettuen sätkyttelivät vastaan ja vihdoin perin väsyneinä joutuivat väkevämpänsä saaliiksi.
Päivä oli jo laskenut ja Kustinkin oli jo aika yömajalleen lähteä. Jo ennen maihin nousemistaan hän huomasi savua suitsuavan kalasaunan piipusta. Saavuttuaan rantaan hän juosta silpaisi törmälle.
— Sinäkö siellä oletkin? kuului saunasta pastorin ääni.
— Kah, pastorihan siellä on, ihmetteli Kusti nähdessään papin nokkapaisteilla kaloja tulessa kypsyttelemässä. — Ja ypösen yksin täällä asti?