Hän ei vielä huomannut vierasta.
— Hyvää iltaa, Kusti. Kauvanpa te taas olette vesillä viipyneet. Muori loi vasten tahtoaan tyytyväisen katseen uljaisiin, mustan- ja valkeankirjaviin koirashaahkoihin ruusunpunaisine rintoineeen ja merivihreine niskoineen. — Linnustuksennehan on luonnistunut hyvinkin, näen mä. Katsos, täss' on nyt Karlsson, jota olemme odotelleet.
Pojan pienet, terävät, vaaleanpunaisiin kulmakarvoihin puoleksi peittyneet silmät iskivät vieraaseen tutkivan katseen; ja ilme muuttui oitis avonaisesta ujoksi.
— Hyvää iltaa, Karlsson, hän lausui lyhyesti ja arasti.
— Hyvää iltaa, itse, renki vastasi, koettaen puhua luontevasti, ja valmiina näyttämään etevyyttään, niin pian kuin pääsisi miehestä selville.
Kusti laskiin istumaan kunniasijalle, perälavitsalle, nojaten käsivartensa ikkunalautaan ja käskien äitinsä kaataa kahvia, jota tuotapikaa höysteli viinalla ja joi, salaa katsoa murjottaen Karlssoniin, joka tarkasteli lintuja.
— Nuo ovat pulskia otuksia nuo, kiitteli Karlsson, puristaen heidän rintojansa, tunnustellen olivatko hyvässä lihassa. — Ollaan taitavia pyssymiehiä, luulen ma, sillä ampumat ovat osuneet oikeaan paikkaan.
Kusti ei virkkanut mitään, ilkeä hymy vaan asui suupielissä. Hän kuuli kohta, ettei renki ymmärtänyt linnustukseen niin mitään, kun kehui laukauksia, joita oli ammuttu myötäsukaan, joten linnut eivät kelvanneet kuviksi.
Mutta Karlsson rupatteli nyt kainostelematta, kiitteli hylkeennahkalaukkuja ja pyssyjä, tekeytyen niin vähäpätöiseksi kuin suinkin, niin typeräksi meriasioissa kuin hän todellisuudessakin oli, ja vähän päällekin.
— Mihin olet Normanin hukannut? kysäisi vihdoin muori, jota alkoi nukuttaa.