Kustilla oli viinaa, ja siitä ehtyi pastorille siksi, että pääsi puhetuulelle ja juttusi kaikki pitäjän asiat. Rantakivillä istuen kalastajat näkivät päivän majoilleen menevän ja hämärän harsoonsa verhoavan saaret ja vedet. Lokit laskeutuivat liekoa kasvaville kareille nukkumaan, ja varikset tavottelivat sisäsaarien metsiin yöksi.
Tuli levon aika, ja makuun varalle oli muutamia valmistuksia tehtävä. Saunan ovi suljettiin, ja suoja tuprutettiin "mustaa ankkuria" täpö täyteen. Sitten ovi äkkiä avattiin, ja savun mukana ajettiin itikat pihlajan oksilla ulos. Kalamiehet riisuivat takkinsa ja kapusivat lavoille yöksi.
— Anna minulle vielä kirppuryyppy, pyyteli pastori, joka jo sitä ennen oli ottanut hyvät paukut. Kusti antoi nyt vielä "viimeisen voitelun", ja sitten oli maattava.
Maja oli pimeä, vaan yhtäkaikki pääsi valoa seinän raoista vähän sisälle ja valon mukana itikat, jotka säälimättä kävivät unisia uhrejansa jältämään. Ja vaikka erämiehet kuinka vääntelivät ja kääntelivät itseään lavoilla, eivät itikat sittenkään heitä armahtaneet.
— Tämäpä on pirullista, vaikeroi vihdoin epätoivoisena pastori. —
Joko nukut, Kusti?
— Vielä mitä, ei unesta tänä yönä puhettakaan. Mutta minkäpä sille taitaa?
— Ylös kaiketi tästä täytyy nousta ja tehdä tuli, ei ainakaan minulla muuta neuvoa ole. Olisipa edes kortit! Tietysti sinulla ei ole mukanasi?
— Ei ole minulla, mutta luulenpa tietäväni missä Qvarnön asujamet korttinsa pitävät, vastasi Kusti ja kömpi alimman makuulavan alle. Hän löysi seinvierestä kuluneet "neljän kuninkaan kirjat".
Pastori teki katajoista tulen takkaan ja sytytti kynttilänpätkän. Kusti pani kahvipannun tulelle ja vieritti vanhan hailitynnyrin lattialle. Siitä tuli aimo pöytä. Tupakoimalla ja korttia lyöden kulutettiin yön tunnit.
— Kolme kovaa! passia! valttia! kuului manausten höystäminä, kun joku sääski tavallista kovemmin imi niskaa tai rystysiä.