Nyt Karlsson tuli ilmoittamaan, että toimitus voisi alkaa, jahka vaan
Kusti saataisiin käsiin.
— Kusti hoi! huudettiin ulkona täyttä kurkkua.
Ei kukaan vastannut. Ei häntä kukaan ollut nähnyt.
— Minäpä tiedän missä hän on, ilmoitti Karlsson.
— No missä hän on? ilkkui pastori.
— Eräs lintu lauloi häntä nähdyn Norstenilla. Ja muuan ryökäle kuuluu olleen hänen parissaan, joka luultavasti on pojan vietellyt juomaan!
— Noh ei häntä sitten maksa odottaa, arveli pastori, — jos hän on huonoja tovereita yhdyttänyt! Poika parka ei ymmärrä pysyä kotona, missä hänellä olisi hyviä opastajia, tukea ja turvaa! Mitäs morsian sanoo? Alotetaanko jo, vai vieläkö varrotaan?
Morsiamen oli paha mieli, mutta alotettava oli kumminkin, arveli hän, koska kahvit muutoin piloille jäähtyisivät. Juhlasaatto siis lähti kulkemaan pyssyjen paukkuessa kalliolla. Soittoniekka pihkasi ja kierreskeli viulunsa kieliä, pastori sai kaapun hartioilleen, morsiusrengit olivat etujoukkona. Pappi talutti morsianta, joka kuhisi mustassa silkissä, valkoinen huntu ja myrttiseppel päässä, pinnistettynä ahtaisiin kureliiveihin, jotka yhä enemmän saattoivat näkyviin sen, mikä salattava oli. Ja professorin saliin suuntasi juhlasaatto kulkunsa viulun vinkuessa, ja pyssyjen yhtämittaa paukkuessa.
Muori vilkui kaikkianne ympärilleen viimeisiin asti toivoen kateissa olevan poikansa lopulta keksivänsä. Töin tuskin pastori sai hänet salin kynnyksen yli hinatuksi. Salissa nyt yhtäkaikki oltiin, ja sinne kokoontui vähitellen kaikki hääkansa. Seinvieriin vieraat asettuivat seisomaan kuin mestauspaikalle vartijapiiriksi, ja keskellä lattiaa seisoi morsiuspari sekä pappi ja heidän välillään rekiryijyillä verhotut jakkarat. Pastori sovitteli kauluksensa suoraan, selaili kirjaa, ryähteli ja hoki. Silloin morsian laski kätensä hänen käsivarrelleen, pyytäen pastorin vartomaan vielä siunaaman hetken, jos Kusti yhtä hyvin vielä tulisi.
Melkein äänetön hiljaisuus vallitsi kotvasen aikaa. Jonkun keikarin uudet saappaat narahtelivat, jonkun kaunottaren kangistetut alushameet kahahtivat — muuta ääntä ei kuulunut. Neuvottomina vieraat katsoivat toisiinsa turvautuen pastoriin ainoana auttajanaan.