Viulunsoittaja joka oli aivan päissään ja luuli, että hauskoja kujeita oli tekeillä, vingutteli viulullaan:
Veikot, veikot väistykää
Vanhan Smit'in tieltä!
Urhon aimon Bakkuksen
Kalma korjas' meiltä!
Pensaikoista laukkasi poikia liittäytyen joukkoon, professori, joka hetkiseksi oli nuorentunut, rupesi johtajaksi laulaa loilottaen, ja Norman, jonka oli mahdoton pysyä soittamatta, oli hakenut klaveerin käsiinsä.
Pihaan saavuttaessa töytäsivät kaikki vaimot vastaan. Sääli ja surku valtasi heidät. He armahtivat viheliäistä. Miehensä kiellosta huolimatta Karlssonin emäntä haki peitteen, etteivät ihmiset tuota iletystä näkisi. Vettä pantiin varistumaan, ja professorilta lainattiin paita ja vaatetus. Luuvaan tultua laskettiin sairas — ei kukaan ollut niin hävytön, että olisi myöntänyt hänen olevan juovuksissa — hyvin hellävaraa kuiville olille. Rundqvist tarjousi suoneniskijäksi, mutta hänet ajettiin pois. Hän palasi ja pyysi, että hänen ainakin sallittaisiin "lukea" jotain sairaalle, sillä hänen mieleensä muistui vesitautia poteville lampaille luettava loihtu, vaan hänen ei sallittu ryhtyä mihinkään toimiin papin parantamiseksi, eikä siihen ketään muutakaan miespuolta huolittu.
Mutta Karlsson nousi kammariinsa, nyt yksin, nöyrtymyksensä jälkiä hävittämään. Tultuaan sisään ja nähtyään siellä vallitsevan "hävityksen kauhistuksen" tuntui hänen olonsa hetkiseksi ruti ryytyneeltä. Häntä ramasi viime päiväin ja viime yön vaivat ja valvonta. Toista olisi ollut, jos hän Iidan olisi saanut. Hän meni ikkunan luo ja loi lahdelle pitkän, suruvoittoisen katseen. Pilvet olivat hajonneet ja sumu venyi sakeana veden pinnalla; aurinko nousi ja kurkisti morsiushuoneeseen, valostaen väsyneen miehen kalpeita kasvoja ja sameita silmiä. Tukka oli käynyt vanukkeihin hikiselle otsalle, valkoinen kaulus oli tahraantunut, takki riippui löyhänä hartioilla, niinkuin väsyneellä ainakin. Auringon säteet häntä värisyttivät, ja kokien kädellään pyyhkiä kiusat ja huolet otsastaan hän kääntyi huoneeseen.
— Toden totta, tämä on kumminkin lopen tavatonta, jupisi hän itseksensä, ja terästäen mieltänsä rupesi hän kiskomaan vaatteita sängystä.
Kuudes luku.
Mielipiteet muuttuvat olojen mukaan; maanviljelys joutuu takapajulle, ja kaivosviljelys pääsee etukynteen.
Karlsson puisteli pahoittavat mielivaikuutteet tajunnastaan kuin väljät turkit olkapäiltään. Hän kesti rankkojakin sateita ja kuivi niistä hyvinkin pian. Tilalliseksi hänet olivat saattaneet tietonsa ja muu kuntonsa, ja naimistansa Flodin matamin kanssa piti hän yhtä edullisena emännälle kuin itselleen. Kun hääruokain käry kyökistä oli haihtunut, alkoi Karlssonin työinto laimentua; hän oli varma naimaosasta ja perinnöstä, sillä lapsi arvatenkin tulisi jo kahden kuukauden päästä. Hän heitti herrastelemisen sikseen huomattuaan, ettei se häneltä luonnistunut, ja koska hän kerran oli ävertynyt, päätti hän tekeytyä aimo talonpoikaispukariksi. Hän pukeutui muhkeaan villanuttuun, vankkaan paarvaan ja veti reimat pitkävartiset saappaat jalkaansa. Paljon aikaa kului häneltä sifonjeerin läheisyydessä, joka nyt oli hänen mielipaikkansa; siinä hän istuskeli lehtiä lukemassa, vaan kirjoitti ja laski entistä harvemmin ja näkyi välittävän maatyöstä entistään paljoa vähemmin, parhaasta päästä piippu hampaissa sitä valvoen.
— Maanviljelys ei enää miestä elätä, sanoi hän; — sen olen lehdistä lukenut; ja helpommaksi käy ostoviljalla eläminen.