— Mielipiteet tuntuvat muuttuvan oloja myöten, pisteli Kusti, joka tarkoin muisti kaikki, mitä Karlsson oli sanonut ja tehnyt ja tylsämielisesti alistui anastajan isännyyden alle, vaikkei häntä isäkseen tunnustanut.
— Ajat muuttuvat ja me aikain mukana! Minä kiitän luojaani siitä, että hän suo minun viisastua päivä päivältä!
Karlsson rupesi käymään kirkossa sunnuntaisin ja ottamaan osaa yleisiin kysymyksiin. Hän valittiin kunnallislautakuntaan. Täten hän joutui likeisempään yhteyteen pastorin kanssa, ja vihdoin koitti se ilonpäivä, jona hän pääsi tämän lähempään tuttavuuteen ja sai sinutella sielunpaimentansa. Hänen kunnianhimoisista unelmistaan kauniin ja suurin oli täten toteutunut, ja kaiken vuotta hän kotona oli jankuttanut sitä, mitä hän oli sanonut ja mitä Nordström oli vastannut.
— Kuuleshan, veli Nordström, sanoin minä; — tällä kertaa sinun pitää antaa minun määrätä! Ja silloin Nordström sanoi: — Karlsson, hän sanoi, — elä ole itsepintainen, vaikka oletkin viisas ja kaikin puolin järkimies, hän sanoi.
Sitten Hemsön uusi isäntä ajoi jos joitakin kunnan asioita. Palosyynien toimittaminen häntä enin huvitti. Hätäkös oli kunnan kustannuksella pitäjätä ajaa ja tuttavien luona viinakahvia juoda. Valtiopäivävaaleistakin hänelle oli sekä huvia että hyötyä. Vaaliaikana ja pariin kertaan vuodessa muutoinkin tuli parooni jahtitovereineen pienellä höyrylaivalla. Silloin maksettiin viisikymmentä kruunua kahden päivän metsästysoikeudesta; punssi ja konjakki tulvi yöt ja päivät pääksytysten, ja aina noista metsästäjistä erosi siinä vakaumuksessa, että ne ne olivat aulista ja pulskaa väkeä.
Karlssonista oli täten tullut talon älyniekka: hän oli perehtynyt semmoisiinkin asioihin, joihin muut eivät ensinkään pystyneet. Hänen ainoana heikkona puolenaan pysyi auttamatta hänen kykenemättömyytensä kaikkeen, mikä merta koski.
Nyt hän uskosta alkoi harrastaa meriasioita poistaakseen tämän viimeisenkin arvonerotuksen. Hän kiirasti pyssynsä, jotta se välkkyi, kävi metsällä, otti osaa nuotan vetoon ja muuhun kalanpyyntiin ja teki pitkiä purjehdusmatkoja.
— Maanviljelys antaa huonosti, ja meidän on tästä pitäen etupäässä turvautuminen kalastukseen, vastasi hän vaimolleen, kun tämä mielipahakseen huomasi karjanhoidon ja maanviljelyksen yhä rappeutuvan.
— Kalastusta etupäässä! Kalastus kuuluu kalamiehelle, maa maanviljelijälle! hän vastustamattomasti julisti; hän oli kirkolliskokouksissa kansakoulunopettajalta oppinut laatimaan lauseensa kuin säätykokousten puhujat.
— Jos tulot eivät riitä, niin täytyy tarttua halkokirveeseen.