Nyt oli Kustin vuoro lähteä lumen luontiin. Hän pani saukonnahkalakin päähänsä ja öljyvaatteesta tehdyn sadetakin ylleen. Hän kingotti kinosten peittämän porstuan oven auki ja tuli paraaseen pyryyn. Oli melkein pimeä, kananhöyhenen kokoiset lumihiutaleet liitelivät harmahtavina maahan; lakkaamatta ne lisääntyivät, äänetönnä toinen putosi toisensa niskaan, ensiksi hellavaraa, sitten vähitellen upoten syvempään, toisten painamana. Kinokset kohosivat jo ikkunain yläruutujen tasalle; ne jättivät kumminkin vielä kaitaisen kulkuväylän tuvasta pilkottavalle valolle. Tuvassa, missä hän tiesi äitinsä ja Karlssonin olevan, valvottiin siis vielä. Äkillisen uteliaisuuden valtaamana hän lapionsa terällä lasin ylireunasta liipaisi lunta sen verran, että pieni läpi syntyi, josta saattoi tirkistää sisään. Karlsson istui tapansa mukaan avatun sifonjeerin edessä, nenän alla iso paperi, jonka laitaan suuri sininen leima oli painettu. Se oli kuin valtiopankin setelin luonnos. Hän keskusteli innokkaasti vieressään seisovan muorin kanssa, ja hän näkyi olevan antamassa hänelle kynää jotain kirjoitusta varten. Kusti painoi korvansa ruutuun, mutta kaksinkertaiselta lasilta ei erottanut muuta kuin sekavata jupinaa.
Hän halusi hartaasti tietoa asiasta, sillä hän aavisti sen koskevan häntä sangen likeisesti, ja hän tiesi kokemuksesta, että kun leimattua paperia käytettiin, niin silloin oli leikki kaukana.
Hän aukaisi varovasti porstuan oven, riisui olkivirsut jalastaan ja kiipesi portaita ylös, kunnes tuli vinnin porstuaan. Hän laskeusi vatsalleen lattialle, ja kallistaen korvaansa ovelle, erotti hän selvään mitä tuvassa puhuttiin.
— Anna Eeva, lausui Karlsson juhlallisella äänellä, — joka yhtä paljon ilmaisi kaupustelijan liehakoivaa hävyttömyyttä kuin kunnanmiehen mahtia, — elämä on lyhyt, ja kuolema saattaa meidät yllättää milloin hyvänsä. Meidän siis tulee olla valmiina täältä lähtemään, sattuipa se sitten tänään tahi huomenna, se on ihan yhdentekevä! Kirjoita siis heti, ei se toistaiseksi lykkäämisellä parane.
Nuo alituiset kuoleman ennustukset eivät olleet muorin mieleen, vaan kun Karlsson moneen kuukauteen muusta ei ollut puhunut, oli hänen vastustuskykynsä vähitellen kilpistynyt.
— Onhan tuo tuotakin, mutta katsokaas, Karlsson, minulle kumminkaan ei ole ihan yhdentekevätä kuolenko tänään vai kymmenen vuoden päästä, ja minä voin vielä kauvankin pysyä hengissä.
— No, näetsen nyt, enhän minä ole sanonut, että sinun pitää kuolla, olen vaan sanonut, että noutaja saattaa tulla, ja tulipa hän sitten tänään, huomenna tahi kymmenen vuoden päästä, niin se on aivan yhdentekevä, kun hän kumminkin kerran on tuleva. No, kirjoita pois!
— Niin, niin, mutta tuota minä en saa päähäni — koki eukko sittenkin panna vastaan, — ikään kuin kuolema jo olisi tulossa, ei suinkaan se…
— Niin, mutta yhdentekevähän se on, kun se yhtäkaikki on tapahtuva!
Ehkei niin ole! Enhän minä tiedä! Piirrä kumminkin!
— Karlssonin loppuponsi: enhän minä tiedä, vaikutti muori parkaan aivan kuin nuora olisi vedetty hänen kaulaansa, eikä hän enää kyennyt vastarintaan.