— No mitä Karlsson tällä sitten oikeastaan tarkoittaa? kysyi muori kyllästyneenä ja tuskistuneena pitkiin puheisiin.
— Anna Eeva, sinun tulee ajatella perillisiäsi, sillä se on ihmisen ensimäinen velvollisuus, ja sen vuoksi sinun pitää kirjoittaa.
Silloin Liisa lengotti kyökin ovea ja kysyi Kustia vaan tämä ei vastannut, koska tahtoi pitää hankkeensa salassa. Nyt hän ei enää voinut erottaa mitä tuvassa juteltiin.
Liisa vetäytyi kyökkiin, Kusti laskeutui alas, pysähtyi tuvan oven ulkopuolelle kuuntelemaan ja erotti Karlssonin viimeiset ratkaisevat sanat, joista päätti kirjoituksen suoritetuksi ja testamentin tehdyksi.
Kun hän palasi kyökkiin, huomattiin, että jokin häntä vaivasi. Hän puhui kautta rantain ja vertauksilla miten hän ampuisi ketun, jonka oli kuullut huutavan, että olisi parempi lähteä vesille kuin ätköttää kotosalla syöpäläisten syöttinä, että hiukkanen "valkoista" rehuun sekoitettuna panisi hevoskonit pystyssä kapahumaan, vaan saattaisi heidät tappaakin, jos sitä liiaksi tulisi.
Karlsson puolestaan oli illallispöydässä sangen ystävällisellä tuulella, puheli Kustin kanssa ulkotöistä ja metsästyksestä, otti "tuntilasin" ja antoi valkoisen hiekan valua tyhjiin, sillä, — hän sanoi, — aika on kallis, syökäämme, juokaamme ja mässätkäämme, sillä huomenna meidän täytyy kuolla! Niin on, niin on, vähä on viinaa!
Kusti ei ollut saada unta silmiinsä sinä yönä, ja ilkeitä hankkeita hän mielessään hauteli; mutta häneltä puuttui mielen pontevuutta ja tahdon tarmoa, hän ei kyennyt oloja mielensä mukaan muuttamaan eikä muuntamaan ajatuksiaan toimintaan, vaan kun hän oli asian ajatuksissaan pohtinut, niin hän sen piti suoritettuna ja jätti sen sikseen.
Muutamia tunteja nukuttuaan ja muista seikoista unta nähtyään, nousi hän yhtä iloisena kuin ennenkin vuoteeltaan, luottaen siihen, että kyllä aika neuvon keksii, että rehellisyys maan perii ja niin edespäin.
* * * * *
Tuli uusi kevät, pääskyset parantelivat pesiään, ja professori palasi paikkakuntaan.