Hänen tupansa ympärille Karlsson oli vuotten vaihdellessa muokannut puutarhan, istutellut sireenejä, joiden taimia oli saanut pappilasta, hedelmäpuita ja marjapensaita, hiekoittanut käytävät ja laatinut lehtimajoja. Talo muuttui muuttumistaan herrastyyliin.
Talon nykyinen isäntä oli tuonut hauskuuden ja vaurauden mukanaan, hän oli parantanut maanviljelyksen ja karjanhoidon, pannut kuntoon rakennukset ja aidat; kalahinnatkin hän oli saanut nousemaan ja sopinut laivan kapteinin kanssa kalain viennistä, joten päästiin noista aikaa kuluttavista kaupunkimatkoista.
Nyt kun hän alkoi herpoontua ja väsyä eikä paljon muuhun joutanut kuin tupaansa salvamaan, rupesivat muut nurkumaan.
— Raatakaapas nyt te, — hän sanoi, niin saatte kokea miltä se tuntuu. Kukin omasta puolestaan ja Jumala meidän kaikkien!
Uusi tupa oli katon alla. Karlsson rupesi perkaamaan puutarhaa ja siihen puita istuttamaan. Ja tupa oli niin somasti rakennettu, että toiset huoneukset joutuivat häpeään. Siinä oli vaan kaksi kammaria ja kyökki, mutta muhkeammalta se vain näytti entisiä, mikä lienee syynä ollutkaan. Lieneekö sitten ollut korkeissa kannattimissa, vai pitkissä räystäissä vai hyvinkin vuorilautain koristuksissa, vai oveneteisessä verannassa, johon portaita myöten noustiin. Huvilalle se vivahti, jos kohta koruja oli niukalti. Tupa oli punainen kuin lehmä, mutta laudoitettujen, pitkällä törröttävien nurkkahirsien päät oli mustaksi maalattu; ikkunalaudat olivat valkoiset ja kevytkattoinen, nelipylväinen veranta oli sininen. Ja verraton oli asema. Pihaan sattui kaksi ikätammea kuni puiston tai lehtokujan aluksi. Tuvan taustalta kohosi vuoren seinämä. Verannalla istujan silmää viehätti mitä ihanin näköala: lahti ruohokkoineen, pitkä, viheriä lähdeniitty ja lehmiha'an notko, josta näki ulapalla liikkuvat veneet.
Kusti katseli kaikkea tätä kulmainsa alta ja olisi suonut sen olemattomaksi. Karlsson oli kuin mehiläinen, joka itsepintaisesti pesii katon kannattimien alle, ja jonka mielellään ravistaisi alas, ennen kuin se laskee munansa ja perehtyy siihen sikiöineen. Vaan Kusti ei kyennyt tungeskelijaa häätämään, ja siksi hän siihen jäi.
Muori sairasteli, ja hänen mielestään oli kaikki niinkuin piti. Hyvin arvaten mikä melakka hänen manalan majoille mentyään oli syntyvä, hänestä oli ihan paikallaan, ett'ei miehensä, — hänen miehensä Karlsson kaikissa tapauksissa oli, — joutuisi mierontielle. Lakiasioihin hän ei mitään ymmärtänyt, mutta hän aavisti, ettei kalunkirjoituksessa, perinnön jaossa ja testamenttia tehdessä ollut kaikin puolin laillisesti menetelty, vaan vähät hän siitä, kunhan vaan kerran pääsisi kaikesta erilleen. Viimeistäänkin Kustin naidessa selkkauksia syntyisi, ja se hetki olikin jo kenties kohta käsissä, koska poika viime aikoina oli entisestään isosti muuttunut. Alla päin ja miettiväisenä hän käveli päivät pitkät.
Eräänä toukokuun päivänä Karlsson muurasi uuden keittiön uunia, kun
Liisa astui huoneeseen huutaen:
— Karlsson, Karlsson, professori on tullut ja hänen mukanaan Saksan herra, joka kaipaa Teitä.
Tämä riisui paarvansa, pyyhki kätensä, hankkiutuen vastaanottamaan.
Sitten hän lähti utelemaan.