Mutta se ei ollut tirehtöörin mieleen.
— Noh, jos sanoisin viisi, niin ettehän sitä paljoksune, sai
Karlsson, hikihelmet otsassa, vihoviimein soperretuksi.
Tirehtööri Diethoff aukaisi takkinsa, veti lompakon taskustaan ja laski Karlssonin kouraan kymmenen kappaletta sadan kruunun seteliä.
— Täss' on käsirahaa, loput syksyllä. Onko oikein?
Karlsson oli vähällä hämmentyä, mutta sai kuohuvat tunteensa hillityksi, joltisenkin tyynesti vastaten, että oikein oli, vaikka hän oli viittä sataa kruunua tarkoittanut ja saanut tuhat. Sitten lähdettiin muorin ja pojan luo kauppakirjan alle puumerkkiä piirtämään ja rahoja kuittaamaan. Karlsson vilkui ja irvisteli molemmille kauppakumppanilleen, etteivät olisi niinä miehinäkään, vaan he eivät oivaltaneet, mitä hän irmasteli.
Vihdoin muori nosti nokkakakkulat nenälleen ja luki, kun ensin oli kirjoittanut alle.
— Viisi tuhatta! hän huusi. — Mitä ihmettä? Karlssonhan puhui sadasta.
— Elä vetele! Enhän minä niin sanonut. Sinä kuulit väärin, Anna
Eeva. Enkös sanonut tuhat, Kusti?
Nyt hän iski silmää vallan kamalasti, jotta tirehtöörikin huomasi.
— Kyllä minun korvissani kaikui tuhat! säesti Kusti, niin vakuuttavasti kuin suinkin.