Kun paperit olivat reilassa, ilmoitti tirehtööri aikovansa ruveta vuolukiveä kaivamaan Rågholmenista.
Vuolukiveä ei tunnettu nimeksikään, eikä tuota aarretta kukaan ollut ajatellut paitsi Karlsson, joka kyllä sanoi samaa aprikoineensa, vaan pääoman puutteessa hän ei ollut pystynyt tuumaansa toteuttamaan.
Tirehtööri selitti vuolukiven olevan erästä punaista kivilajia, jota porsliinitehtaissa käytetään. Kahdeksan päivän kuluessa tehtaankäyttäjän talo piti olla valmis, neljäntoista päivän päästä työkasarmin, jossa kolmekymmentä miestä aamusta iltaan piti olla täydessä touhussa. Ja sitten hän lähti.
Kultaa oli niin äkkiarvaamatta satanut hemsöläisten niskaan, etteivät vielä hetikään kaikkia seurauksia ennättäneet laskea. Tuhat kruunua laatikossa, neljä tuhatta ensi syksynä arvottomasta saaresta, se oli vähän liikaa yhdellä haavaa. Siksi he istuivat kaiken iltaa hyvässä sovussa arvaellen ja tuumiskellen mitä uusia etuja heille vielä kaupan päällisiksi kertyisi. Kalat ja maalaistuotteet tietysti menisivät kaupan tuolle työmiesjoukolle ja tehtaan käyttäjälle ja puut samoin, se oli tietty; ja tirehtöörikin ehkä tulisi maalle, arvattavasti perheineen ja pyrkisi heille kesävieraaksi, ja silloinhan sopisi professorinkin vuokraa korottaa. Ja Karlssoninkin uusi tupa joutuisi vuokrattavaksi — kaikki kävisi kuin rasvattu.
Karlsson pani omin käsin rahat sifonjeeriin ja istui puoleen yöhön sen oven edessä kolikoitaan laskemassa.
* * * * *
Seuraavalla viikolla Karlsson kävi moneen kertaan Dalarössä, toi sieltä puuseppiä ja maalareita, kestitsi vieraitaan verannalla, johon nyt pöytä oli asetettu. Sen ääressä hän tupakoitsi ja joi konjakkia, pitäen silmällä nyt mainiosti edistyvätä työtä.
Kohta oli kaikissa huoneissa seinäpaperit, yksinpä keittiössäkin, johon uudenaikainen uuni oli laitettu. Ikkunoihin tehtiin viheriät luukut, jotka loistivat loitolle, veranta maalattiin toistamiseen, valkoiseksi ja ruusunpunaiseksi, ja varustettiin siniraitaisilla patjanpäällisvaatteesta tehdyillä uutimilla; ja pihaa ja puutarhaa kiersi valkonuppuinen, harmaaksi maalatuista liistareista tehty piirtoaita. Ihmiset ällistyivät komeutta pitkiksi ajoiksi ihastelemaan, mutta Kusti pälyili mieluimmin lymysillä nurkkain takana tahi tiheissä pensaikoissa ja saapui aniharvoin Karlssonin kemuihin.
Kirkkaina kesäöinä Karlsson joskus oli uneksinut siitä miten hän professorin tavoin istuskeleisi verannallaan huolettomasti tuolinsa selustimeen nojautuen ja huultensa päitä jalallisessa konjakkilasissa kostutellen, näköalasta nauttien ja vedellen savuja piipustaan — tahi mieluummin sikarista, — joka kumminkin oli hänelle liian väkevä.
Ja kun hän siinä istui eräänä aamuna kahdeksan päivää myöhemmin, sattui höyrylaivan vihellys Rågholmenin salmelta hänen korvaansa.