— Nyt ne tulevat, hän ajatteli, ja koska hän oli tilan hallitsija, täytyi hänen tietysti lähteä tulijoita vastaan ottamaan.
Hän meni tupaan pukeumaan, lähetti sanan Rundqvistille ja Normanille, että tulisivat häntä Rågholmeniin soutamaan.
Puolen tunnin kuluttua ruuhi solui valkaman teloilta vesille, ja Karlsson istuutui perää pitämään. Poikia hän tuon tuostakin muistutti pysymään tahdissa, jotta ihmisten tavoin tultaisiin määräpaikalle.
Kun he olivat päässeet viimeisen niemen taa, aukeni Storön ja Rågholmenin salmi heidän silmäinsä eteen. Ankkurissa lelli koreaksi liputettu höyrylaiva, ja laivan ja rannan väliä soutelivat pieniä veneitään vaaleansinisiin röijyihin puetut matruusit. Punaisena paistoi paljastettu vuolukivi rantakalliosta. Kallion huipulla seisoi herrasmiehiä; vähän tuonnempana oli soittokunta kiiltävine valkovaskitorvineen. Havumetsän tumma tausta lisäsi kuvan viehätysvoimaa.
Hemsöläiset oudoksuivat moista loistoa ja soutivat kallion alle. Täten he kenenkään huomaamatta pääsivät ihan likelle kuuntelemaan. Äkkiarvaamatta alkoi ilmasta kuulua suhinaa, aivan kuin satoja haahkoja olisi lentoon lehahtanut, sitten pamaus kuin vuoren sydämestä ja viimein niin kova räjähdys, että olisi luullut koko saaren halenneen.
— Mitä pentelettä! Karlsson vaan ennätti huudahtaa, sillä nyt ropsahti satamaan suuria kiviä kuin korvosta kaataen. Sitten ruhaa ja viimein pientä kiveä kuin rakeita.
Ja vuorelta kuului ääni, joka puhui veistämisestä ja elinkeinoista, jostakin uudenaikaisesta työtavasta, jolla oli vieraskielinen nimikin, ja jota hemsöläiset eivät lainkaan ymmärtäneet.
Rundqvist paljasti päänsä luullen puhujaa joksikin saarnamieheksi, mutta Karlsson ymmärsi, että johtokunnan keskustelua se vain oli.
— Niin, hyvät herrat, lopetteli tirehtööri, "kivistä" meille ei puutetta tule, ja minä päätän puheeni toivomalla, että ne kaikki leiviksi muuttuisivat.
— Hyvä! hyvä!