Ja nyt soittokunta puhalsi marssin. Herrat tulivat meluten ja nauraen rantaan, joka miehellä kiviliuska kädessä.
— Mitä te siellä veneessä teette? huusi airoillaan lepääville hemsöläisille eräs laivaston virkapukuun verhottu herra.
Nämät eivät osanneet mitään vastata, vaan arvelivat, että saaneehan tuota prameutta nyt ainakin katsella.
— Hm, sehän on patruuna Karlsson itse, ilmoitti tirehtööri Diethoff, keksittyään tulijat. — Hän on isäntämme, lausui hän Karlssonia esitellen. — Tulkaa aterioimaan kanssamme heti!
Karlsson ei ensisti ollut korviaan uskoa, mutta huomasi pian täyttä totta tarkoitettavan eikä aikaakaan, ennen kuin hän istui laivan peräkannella, katetussa pöydässä. Mokomaa Karlsson ei vielä eläessään ollut nähnyt. Hän kursaili alussa, mutta herrat laskeutuivat aivan hänen kannalleen, eivät sallineet hänen nahkavyöliinaansakaan riisua. Mutta Rundqvist ja Norman söivät miehistön kanssa etukeulassa.
Karlsson ei ikinään ollut itse paratiisia sen ihanammaksi kuvaellut. Siinä oli ruokaa jos jonkin laista ja jos jonkin nimistä. Se suli suussa kuin hunaja, ja repi kurkkua kuin viinaryyppy. Ja kuusi lasia oli hänen niinkuin muidenkin herrain edessä; ja viinejä juotiin, jotka tuoksuivat kuin kukkaset ja maistuivat kuin kauniin tytön suutelo, viinejä, jotka pistivät nenään, kutkuttivat jäseniä ja panivat nauramaan. Ja soitto helkkyi niin viehkeästi, että nenän juurta kihelmöitsi ja itketti, toisinaan taas, että ohimoita kylmi, ja väliin teki koko ruumiin niin hyvää, että oli kuolla.
Tirehtööri piti puheen tilan omistajalle, kiitteli häntä siitä, että hän kunnosti säätyään eikä hylännyt pääelinkeinoa hakien epävarmaa hyötyä muilta aloilta, missä köyhyys ja kurjuus ovat ylellisyyden seurakumppalina. Ja sitten he tyhjensivät maljan hänen menestyksekseen. Karlsson ei tietänyt milloin hänen tuli nauraa, milloin olla totinen. Mutta hän näki herrain nauravan, kun hänen mielestään keskustelu oli hyvin vakaata laatua, ja silloin tietysti hänkin muiden mukana nauroi.
Kahvia odotettaessa noustiin ruokapöydästä. Onni oli Karlssonin tehnyt jalomieliseksi, ja hän lähti etukeulaan katsastamaan saivatko pojatkin suunavausta. Mutta tirehtööri pyysi häntä hetkiseksi puheilleen hyttiin.
Sinne tultua ehdotteli herra Diethoff, että Karlsson, vahvistaaksensa asemataan ja saavuttaaksensa joskus kenties hyvinkin tarpeellista vaikutusvaltaa saaren työmiehistössä, kirjoittaisi muutamia osakkeita.
— Niin, noihin asioihinhan minä en ymmärrä niin mitään, pahoitteli Karlsson, jolla kumminkin oli hieman vihiä raha-asioistakin ja tiesi, ettei ikinä kauppoja juotuaan pitänyt tehdä.