Utelijaisuus ja pelko pani miehet soutamaan voimainsa takaa. Piakkoin oltiin Rågholmenin kohdalla. Autiona ammotti saari.
Hautakammion hiljaisuus siellä vallitsi, eikä ainoatakaan ihmistä näkynyt. Noustiin maalle ja astuttiin särmäisten kiviliuskakasojen yli kaivokselle. Käyttäjän tupa oli hävinnyt, kaikki työkalut samoin; ainoastaan kasarmi, joksi vihelijäistä puuhökkeliä nimitettiin, oli paikoillaan, mutta autiona ja ränstyneenä. Kaikki irtain oli poisviety: ovet, ikkunat, lavitsat, lauteet.
— Eivätkö liene laputtaneet tiehensä, arveli Rundqvist.
— Siitäpä näyttää, vastasi Karlsson ja käski valjastaa uudelleen, mutta tällä kertaa Dalarön matkaa varten. Siellä varmaankin oli hänelle kirje.
Aivan niin. Siellä oli iso kirje tirehtööriltä, joka ilmoitti yhtiön lakkauttaneen liikkeensä raaka-aineen sopimattomuuteen nähden. Ja Karlssonin saatava, neljätuhatta kruunua, teki saman kuin ne neljäkymmentä osaketta, jotka hän oli kirjoittanut, vaan jättänyt maksamatta. Suorittamattomia laskuja siis ei enää ollut yhtiön ja mainitun Karlssonin välillä.
— Siis minulta on petkutettu neljätuhatta kruunua, ajatteli
Karlsson. — No, sama se!
Ja koska hänessä oli vesilinnun luontoa, vaikka oli maalaista kotoperää, puisteli hän vaan höyheniään ja oli yhtä kuiva kuin ennenkin, ja yhä kuivemmalta tuntui nahka, kun hän luki jälkilisäyksessä, että kaikki perut jäisivät hemsöläisille, jos heitä halutti ottaa ne haltuunsa.
Hiukan nolostuneena Karlsson yhtä kaikki siltä matkalta palasi. Häneltä oli riistetty paljon rahaa ja kunniata tuottava arvonimi. Kusti koetti lyödä lyödyn mieltä, ottaen asian puheeksi kotiin tultua, mutta Karlsson pyysi tehdä sen ihan mitättömäksi ja lausui olkapäitään nostellen:
— Kaikki se jutun aluksi kelpaakin! Joutavia!
Ja jo seuraavana päivänä hän kolmen miehen kanssa hommasi kotiin laudat ja tiilit Rågholmenista. Eikä aikaakaan, ennen kuin salmen suussa kökötti pieni kesäasunto — huone ja kyökki. Siihen näkyi kylä ja leveät lahdenselät saarineen.