— Hän meni navettaan Liisan perään, ilmoitti Lotta.
Muori ei udellut sen enempää, otti lyhdyn ja lähti ulos.
Tuuli oli jokseenkin tuima, vaan hän ei huolinut kääntyä takaisin lisävaatetta ottamaan, koska oli vain kivenheiton matka kuljettavana. Livettääpä tahtoivat iljameiset mäennystyrät, ja lunta tuiskuskeli pikkuisen, mutta pian hän oli lämpimässä navetassa. Lammaskarsinasta kuului supatusta. Kuutamo valosti hämähäkinverkkojen peittämistä ikkunoista navettaa siksi, että hän näki kuinka lehmät kääntäen päitään katsoivat häneen isoilla, pimeässä vihreälle vivahtavilla silmillään. Lypsinjakkara ja rainta olivat oven suussa. Vaan noita hän ei ollut katsomaan tullut, perin toista hän tiedusteli, jota hän suurin surminsa ei ikinään olisi suonut näkevänsä; se houkutteli häntä kuin mestaus ja oli pelottaa hänet kuolijaaksi.
Hän kulki pehkukokojen yli ja saapui lammaskarsinaan. Se oli pimeä; lyhty oli sammuksissa, mutta talikynttilän korsi kärysi vielä. Lampaat kiskoa kahisuttivat kuivia lehväksiä. Vaan tuota hän ei ollut katsomaan tullut. Hän jatkoi matkaansa ja saapui kanain luo, jotka yöpuilleen painuneina kotkottivat, aivan kuin heidät vast'ikään olisi herätetty.
Ovi oli selällään. Hän meni ulos. Kaksi kenkäparia, toinen pienempi, toinen isompi, oli painanut jälkiä lumeen, ja ne veivät ha'an veräjälle, jonka ylimmät seipäät oli pudotettu maahan. Hän seurasi, vaikka tylkistytti, ja ikäänkuin pakosta, jonkun vetämänä; hän takertui noihin jälkiin kuin vitjoihin, joiden toisesta päästä joku ha'assa-olija veti.
Ja häntä vedettiin samaan hakaan, samasta veräjästä, samaan pähkinäpuupensaikkoon, missä hän jo kerran ennen oli viettänyt kauheita hetkiä, joiden olisi suonut muistostaan ainiaaksi haihtuneen. Pähkinäpuut olivat nyt paljaina, tammien ruskeat, kovat lehdet rapisivat tuulessa, ja niiden lomitse näkyivät tähdet ja tummanvihreä taivas.
Hän ei jaksanut vetämistä vastustaa. Häntä vietiin tuonne kuusien alle, joiden oksilta putoeli lunta hänen harmaille, harvenneille hapsilleen, raitaiselle röijylle, ja kaulalle; selkää kasteli ja kylmi.
Jälet vetivät häntä yhtä mittaa, yhä syvempään korven sydämeen, missä koppelo yöoksaltaan kohahti lentoon häntä säikäyttäen; ne veivät hyllyville soille, joihin polvia myöten upposi, kantojen, kiviröykkelikköjen ja aitojen yli.
Parittain jäljet kulkivat, toiset pienet, toiset isommat, vieretysten, milloin taas toisiinsa tallaten, milloin muuten yhteen sovittuen, melkein kuin olisivat tanssineet; sänkipellon poikki, josta tuuli oli vienyt lumen, aidaskasojen, ryteikköjen, ruuppuläjien ja ojain yli.
Hän ei tiennyt kauvanko näin oli kulkenut, mutta päätä paleli ja vanhoja luisevia käsiäkin alkoi kylmää, jotta vähäväliä täytyi niitä lämmitellä röijyn liepeen alla. Hän olisi tahtonut kääntyä takaisin, mutta oli jo myöhäistä, perille ei voinut olla pitemmälti taivalta kuin kotiinkaan. Hän jatkoi siis matkaansa haavikon läpi, jossa lehdet vapisivat ja värisivät, ikään kuin niitä olisi viluttanut; tuli viimein porraspuille. Kuutamon valossa hän selvään näki, että he siinä olivat istuneet. Tuossa Liisan hameen ja hänen lammasnahka sielikkonsa painamat jälet. Tässä paikka siis oli! Tässä! Polvet vapisivat, häntä paleli kuin veret olisivat jäätyneet, hän paloi, kuin kiehuvaa vettä olisi suonissa kihissyt. Sydän sälähti. Hän vaipui porraspuille, itki, parkui; tyyntyi yht'äkkiä, nousi ja kapusi aidan yli. Toisella puolella lahti välkkyi kirkkaana, kieränä ja mustana, ja sen toiselta laidalta pilkottivat tuvan kynttilät ja tuo yksi navetasta. Hyinen pohjatuuli tunki luihin ja ytimiin, repi hiussuortuvia ja jääsi sieramiin; juoksujalkaa hän töytäsi ruskavalle jäälle, kahisten murtuivat kuivaneet ruovot hänen jalkainsa alle, kunnes hän vihdoin kompastui kiinnijäätyneeseen verkonpuikkariin; hän nousi, kiihtyi uudelleen juoksemaan kuin kuolemata pakoon, pääsi toiseen rantaan, mutta sattui sille paikalle, mihin maalta juossut vesi savipohjalle oli jäätänyt kuin ikkunanruuduiksi, jotka kilisten ja kalisten särkyivät hänen alleen. Hän tunsi kylmän kohoavan pitkin sääriään, vaan ei hirvinnyt huutaa, ettei kukaan tulisi utelemaan missä hän oli ollut. Rykien, jotta rinta haletakseen korahteli, hän kömpi avannosta, hiipi ahdetta ylös, meni suoraa päätä tupaan, sänkyyn, laskeusi vuoteelle, käski Lotan tekemään tulta takkaan ja keittämään seljateetä; ja siihen hän sitten kepertyi. Hän riisutti vaatteensa, peitätti itsensä ryijyillä ja nahkasilla, antoi lämmittää rankapuilla, mutta yhä häntä vilutti. Sitten hän kutsutti Kustin luokseen.