KRISTIINA. Eikö minun tule iloita, kun olen päässyt orjuudesta, kun olen sinun puolisosi.
OLAVI. Suotko minulle anteeksi, jos minun iloni on vakavampaa, kun onneni on maksanut minulle — äidin menettämisen!
KRISTIINA. Tiedän sen ja tunnen sen syvästi! Sinun äitisi on antava sinulle anteeksi, mutta minut hän on kiroava, kun saa tietää meidän avioliitostamme. Kuka siis saa raskaamman osan? Mutta siitä en välitä, se on kaikki sinun tähtesi. Minä tiedän sen, minä tiedän että sinua odottaa ankarat taistelut, että rohkeita ajatuksia syntyy aivoissasi, ja että minä en koskaan voi ottaa osaa taisteluusi, koskaan auttaa sinua neuvoilla, koskaan puolustaa sinua häpäisijöitä vastaan, mutta minun täytyy kuitenkin katsoa syrjästä ja kaikesta huolimatta elää ahtaassa maailmassani, askaroida näine vähäpätöisyyksineni, joihin sinä et pane arvoa luullakseni, mutta joita sinä kaipaisit. Olavi, minä en voi itkeä sinun kanssasi, auta minua siis hymyilemään kanssasi, astu alas korkeudestasi, johon minä en ulotu; palaa joskus kotiin niistä taisteluista, joita te käytte vuorilla; minä en voi kohota sinun rinnallesi, alennu siis hetkeksi minun seuraani. Suo minulle anteeksi, Olavi, jos puhun kuin lapsi. Sinä olet Jumalan lähettämä mies, minä tiedän sen, ja minä olen tuntenut mikä siunaus virtaa sanoistasi, mutta sinä olet enemmän; olet ihminen, olet minun mieheni tahi sinun tulisi olla. Et sinä lankea korkeudestasi jos panet syrjään juhlalliset puheet ja annat pilven kerran haihtua otsaltasi. Oletko sinä liian suuri katsahtaaksesi kukkaan tahi kuullaksesi linnunlaulua? Olavi, minä asetan kukkia sinun pöydällesi, jotta saisit niissä lepuuttaa silmiäsi, sinä käsket tytön viedä ne pois, sillä sait niistä päänkivistystä; tahdoin sulostuttaa yksinäistä hiljaisuutta ympärilläsi ja hankin sinulle linnunlaulua — sinä sanot sitä kirkumiseksi; pyysin hetki sitten sinua ruualle, sinulla ei ollut aikaa; tahdon puhua kanssasi, sinulla ei ole aikaa; sinä halveksit tätä pientä todellisuutta ja kuitenkin olet määrännyt sen minulle. Sinä et tahdo korottaa minua, älä siis ainakaan polje minua maahan! Minä toimitan pois kaiken, joka voi häiritä ajatuksiasi. Sinä pääset rauhaan minusta ja minun rojustani! (Heittää kukat akkunasta, ottaa linnunhäkin ja aikoo lähteä.)
OLAVI. Kristiina, rakas lapsi, suo minulle anteeksi! Sinä et ymmärrä minua!
KRISTIINA. Aina vaan sama, et ymmärrä, et ymmärrä! Oh, nyt tiedän! Minä vanhenin niin äkkiä tuona hetkenä siellä sakaristossa, että muutuin uudelleen lapseksi!
OLAVI. Rakas ystäväni, minä tahdon katsella sinun lintusiasi ja leperrellä sinun kukillesi, mutta kukin asia aikanaan.
KRISTIINA (vie syrjään häkin). Ei ole tarvis! Leperrys on nyt lopussa — nyt tulee vakavan vuoro; älä pelkää enää minun meluavaa iloani, se oli tehty vain sinua varten, mutta koskei se sovi sinulle eikä sinun vakavaan kutsumukseesi, niin — — (Ratkee itkuun.)
OLAVI (syleilee häntä ja suutelee). Kristiina, Kristiina! Nyt olet oikeassa! Anna minulle anteeksi!
KRISTIINA. Olavi, sinä annoit minulle onnettoman lahjan, kun annoit vapauden; minä en osaa sitä käyttää! Minulla täytyy olla joku, jota tottelen.
OLAVI. Semmoisen saat; mutta älkäämme puhuko enää tästä. Nyt menemme ruualle, sillä tiedätkö minun on hyvin nälkä.