KRISTIINA. En ymmärrä sitä sanaa!
ÄITI. Te olette samanlainen nainen kuin se, jota mestari Olavi puhutteli silloin illalla kapakassa!
KRISTIINA. Hän näytti niin onnettomalta; niin, minä en ole onnellinen!
ÄITI. Ei, sen uskon! Menkää pois minun silmistäni, teidän seuranne on minulle häpeäksi!
KRISTIINA (polvillaan). Poikanne tähden, älkää herjatko minua.
ÄITI. Äidin käskyvallalla kiellän teiltä poikani talon, jonka kynnyksen olette häväissyt.
KRISTIINA. Talon emäntänä avaan oveni kelle haluan. Jos olisin arvannut mitä kieltä puhutte, olisin sulkenut sen teiltä!
ÄITI. Suuria sanoja ei puutu! Käsken teidän mennä!
KRISTIINA. Millä oikeudella uskallatte te rikkoa kotirauhaa ja karkottaa minut talostani? Te olette synnyttänyt pojan, kasvattanut hänet — se oli velvollisuutenne, kutsumuksenne, ja voitte kiittää Jumalaa siitä että olette saanut täyttää sen niin hyvin, sillä kaikille ei suoda sitä onnea; nyt seisotte haudan partaalla; luopukaa siis ajoissa holhoojantoimesta; vai oletteko niin huonosti kasvattanut poikanne, että hän vieläkin on lapsi ja tarvitsee teidän ohjaustanne. Jos haluatte kiitollisuutta niin pyytäkää sitä, mutta toisella tavalla; luuletteko että hänen kutsumuksensa on uhrata elämänsä vain osoittaakseen teille kiitollisuutta? Hänen elämäntehtävänsä huutaa "mene sinne"; te huudatte: "kiittämätön, tule tänne!" Pitääkö hänen eksyä tiestä, pitääkö hänen uhrata voimansa, jotka kuuluvat ihmiskunnalle, vain teidän yksityisen, pienen itsekkyytenne tyydyttämiseksi? Ja mitä oikeuksia on teillä minuun nähden? Te ette ole minun äitini, minä en vannonut teille uskollisuutta, silloin kun otin Olavin miehekseni, ja minulla on tarpeeksi kunnioitusta miestäni kohtaan, etten salli kenenkään häntä häväistä — olkoonpa vaikka hänen äitinsä! Siksi olen puhunut!
ÄITI. Nyt näen mitä hedelmiä kantavat ne opit, joita poikani levittää.