SUNTIO. Kansleri on aina ollut hiukan omituinen, vaikkei hän puhu monta sanaa. Ja armon hän sai, mutta siihen menikin miehen koko omaisuus. Minun käy yhtäkaikki sääliksi mestari Olavia. Olen hänestä aina pitänyt, vaikka hankala hän on ollut, Herra nähköön.
VAIMO. Pitikö pannakkin noin nuori poika kirkkoherraksi!
SUNTIO. Niin nuori hän on iältään, se vika hänessä on, mutta se kyllä häviää aikaa myöten!
VAIMO. Puhu sinä ajasta, — hänenhän pitää tänään kuolemaan!
SUNTIO. Niin, Herra Jumala, olinhan unohtaa koko asian, mutta se tuntuukin minusta niin tuiki mahdottomalta.
VAIMO. Tiedätkö onko hän katunut tekoaan?
SUNTIO. Sitä minä epäilen; sillä hänellä on jäykkä niska aina vaan.
VAIMO. Mutta nyt kai hän pehmenee, kun saa nähdä omat rippilapsensa, joille ei koskaan saanut jakaa ehtoollista.
SUNTIO. Minun täytyy sanoa että kuningas osaa olla aika ilkeä, kun sen pään ottaa. Nyt hän panee kirkkoherran kärsimään kirkkorangaistusta juuri samana päivänä kun hänen lapsensa pääsevät ripille. Se on melkein yhtä julmaa, kuin milloin hän pakotti Yrjö rovastin juomaan veljenmaljat pyövelin kanssa tahi kun hän pani prelaatit ratsastamaan läpi kaupungin, tuohitötteröt päässä.
VAIMO. Ja sitten tulee Lauri-veljen valmistaa hänet kuolemaan.