SUNTIO. Näetkö, tuolta tulevat lapset; he näyttävät alakuloisilta ja ymmärtäähän sen. Luulen että minun täytyy mennä kamariimme itkemään…
(Rippilapset, tyttöjä ja poikia, kulkevat ohi Olavin, käsissään kukkakimput. Ovat murheellisia ja kulkevat silmät maassa. Heitä seuraa kansaa. Uteliaat osoittavat sormella Olavia, toiset nuhtelevat edellisiä. Wilhelm (lukiolainen) kulkee viimeisenä; pysähtyy hämillään Olavin eteen, lankee polvilleen ja asettaa kukkavihkonsa hänen jalkainsa juureen, tämän huomaamatta, sillä hän on vetänyt hupun silmilleen. Osa kansasta sorisee hyväksymistä, toinen paheksumista. Martti lähenee ottaakseen pois kukat, mutta kansa tunkee hänet takaisin. Sotilaat aukaisevat tietä Lauri Petrille, joka on juhlapuvussa. Kansa häviää vähitellen. Jäävät vain Lauri, Olavi ja Gerdt. Urut vaikenevat. Kelloja soitetaan yhä edelleen.)
LAURENTIUS (Olaville). Olavi! Kuningas on hyljännyt porvariston armonanomuksen. Oletko valmis kuolemaan?
OLAVI. Minä en voi ajatella niin kauas!
LAURENTIUS. Minulle on annettu toimeksi valmistaa sinua.
OLAVI. Tee siis pian tehtäväsi! Vielä virtaa veri minun suonissani!
LAURENTIUS. Kadutko tekoasi?
OLAVI. En!
LAURENTIUS. Aiotko astua iäisyyteen leppymättömin mielin.
OLAVI. Jätä kaavat syrjään, jos tahdot että kuulen sanojasi! En usko että voin kuolla nyt; minussa on vielä liiaksi elinvoimaa.