LAURENTIUS. Se ei ole minun vallassani, ja sinun täytyy pyörteisiin, vaikka hukkuisitkin.
OLAVI. Minkä myrskyn sinä nostit sielussani; istuin äsken leikkisillä puiden varjossa, oli helluntaiaatto ja kevät ja rauha. Ja nyt miksi eivät puut tohise, miksi ei taivas pimene! Laske kätesi minun otsalleni, tunne miten vereni alkaa aaltoilla! Älä jätä minua, Lauri; näen enkelin astuvan minua vastaan, kädessään kalkki; tuolla pilven reunalla hän käy, veripunainen on hänen polkunsa ja hän kohottaa ristiä — Ei, minä en voi, minä palajan rauhalliseen laaksoon; taistelkoot toiset, minä olen vain katselija. — Ei, minä kuljen jäljissä ja hoidan haavoittuneita, kuiskaan rauhan sanoja kuolevan korvaan. Rauhan! — Ei, minäkin tahdon taistella, mutta jälkijoukossa; minkätähden minun on käytävä ensimäisenä?
LAURENTIUS. Sentähden että olet rohkein!
OLAVI. Enkö voimakkain?
LAURENTIUS. Voimakkaat tulevat jäljestä: ja voimakkain seisoo sinun kupeellasi; hän sinua kehoittaa taisteluun!
OLAVI. Auta minua, Jumala! Nyt minä lähden!
LAURENTIUS. Amen!
OLAVI. Ja sinä seuraat minua!
LAURENTIUS. Yksin tulee sinun lähteä Jumalasi kanssa.
OLAVI. Minkätähden vetäydyt sinä syrjään?