KRISTIINA (tulee yksinään takaisin, sulkee oven sisäpuolelta, heittäytyy eräälle rukousjakkaralle. Voimakkaita iskuja kuuluu ovelle; kirkossa meteliä. Vaikenee, Olavi tulee otsa verissä ja pahoinpidellyn näköisenä).
OLAVI (näkemättä Kristiinaa, heittäytyy tuoliin). Turhaan! He eivät tahdo! Minä irroitan vangin kahleet ja hän lyö minua; minä sanon "olet vapaa", ja hän ei usko minua! Onko se sana niin suuri, ettei se mahdu ihmisaivoihin! Oi jos olisi yksikään, joka uskoisi — mutta nyt olen yksin — houkkio, jota ei kukaan ymmärrä…
KRISTIINA (astuu esiin). Olavi! Minä uskon sinuun.
OLAVI. Kristiina!
KRISTIINA. Sinä olet oikeassa!
OLAVI. Mistä tiedät sen?
KRISTIINA. En osaa selittää sitä, mutta uskon sen! Kuulin sinun puhuvan äsken!
OLAVI. Etkö kiroa minua!
KRISTIINA. Sehän on Jumalan sanaa?
OLAVI. On!