TOINEN LUKU.
Veljesten kesken.
Liinarihkamakauppias Carl Nicolaus Falk, edesmenneen liinarihkamakauppiaan, yhden porvariston viidenkymmenen vanhimman ja porvariston jalkaväen kapteenin, kirkkoneuvoston ja Tukholman kaupungin palovakuutuskonttorin johtokunnan jäsenen herra Carl Johan Falkin poika ja entisen ylimääräisen notarion, nyttemmin kirjailija Arvid Falkin veli, piti liikettään tahi, kuten hänen vihamiehensä sitä mieluummin kutsuivat, puotia Österlånggatanin varrella; se oli niin vinottain Ferkenin kujaan, että puotipalvelija nostaessaan silmänsä romaanista, jota piilotteli tiskin alla, voi nähdä palasen höyrylaivaa, ratassuojan, kokka-puomin tai jotain sinnepäin ja puunlatvan Skeppsholmalta sekä ylhäältä palasen ilmaa. Puotipalvelija, joka totteli Anderssonin vähemmän harvinaista nimeä, ja hän oppi tottelemaan, oli nyt aamulla avannut puodin, ripustanut ulos pellavakuontalon, rysän, ankeriasmerran, kimpun onkivapoja ja kopallisen riipimättömiä höyheniä. Sitten oli hän lakaissut puodin ja ripottanut sahajauhoja lattialle ja istuutunut tiskin taa, jonne oli tyhjästä kynttilälaatikosta laittanut itselleen jonkinlaisen rotanpyydyksen, jonka oli virittänyt polakoukulla ja johon hän voi pudottaa romaaninsa minä hetkenä hyvänsä, jos patruuna tai joku tämän tuttavista sattuisi astumaan puotiin. Ostajia hän ei näkynyt pelkäävän tulevaksi, osin sentähden, että oli niin varhain aamulla, osin sentähden, ettei ollut tottunut niiden ylenpalttisuuteen. Liike oli perustettu autuaan Fredrik kuninkaan aikana — Carl Nicolaus Falk oli perinyt tämän sanantavan, kuten kaiken muunkin, isältään, joka taasen oli saanut sen suoraan alenevassa polvessa isoisältään, — se oli kukoistanut ja antanut kelpo-lailla voittoakin ennen, kunnes muutama vuosi sitten tuo onneton "eduskuntaehdotus" tuli ja lopetti kaiken kaupan, hävitti kaikki toiveet, ehkäisi kaiken yritteliäisyyden ja uhkasi saattaa porvariston perikatoon. Niin kertoi Falk itse, mutta toiset arvelivat, ettei kauppaa hoidettu ja että vaarallinen kilpailija oli ilmestynyt alemmaksi, Slussplanille. Falk ei sentään suotta puhunut kaupan rappiotilasta ja hän oli kyllin viisas mies valitsemaan sekä tilaisuuden että kuulijat sitä kieltä koskettaessaan. Kun joku hänen vanhoista kauppatuttavistaan ystävällisesti ihmetteli vähentynyttä liikettä, silloin hän sanoi harjottavansa enemmän tukkukauppaa maaseudulla ja pitävänsä puotia vain kylttinä, ja he uskoivat häntä, sillä hänellä oli pieni konttori puodin takana, jossa hän enimmäkseen oleskeli, ellei ollut ulkona kaupungilla tai Pörssissä. Mutta kun hänen tuttavansa — se oli aivan toista —, notario ja maisteri, ilmaisivat samaa ystävällistä levottomuutta — silloin huonot, eduskuntaehdotuksesta johtuvat ajat olivat syynä seisaukseen.
Mutta Andersson, jota muutamat pojat olivat häirinneet kysymällä ovelta, paljonko onkivavat maksaisivat, oli sattumalta katsastanut kadulle ja nähnyt nuoren herra Arvid Falkin. Koska hän oli saanut kirjan lainaksi juuri häneltä, niin sai se jäädä tiskille, ja hän tervehti entistä leikkitoveriaan tuttavallisella äänellä, kasvot osottaen salaista ymmärtämystä, tämän astuessa puotiin.
— Onko hän ylhäällä? kysyi Falk hieman levottomasti.
— Juo paraikaa kahvia, vastasi Andersson ja viittasi kattoon. Samassa kuului miten tuolia työnnettiin pitkin lattiaa aivan heidän päittensä yläpuolella.
— Nyt hän nousi pöydästä, herra Arvid.
He näyttivät molemmat aivan hyvin tuntevan tuon äänen ja sen merkityksen. Sitten kuului jotensakin raskaita, narisevia askelia kulkevan huoneessa ristiin rastiin ja kumea jyrinä tunki välikaton lävitse nuorten kuuntelevien miesten korviin.
— Oliko hän kotosalla eilen illalla? kysyi Falk.
— Ei, hän oli ulkona.