— Ystävienkö kanssa vaiko noiden tuttujen?
— Tuttujen.
— Ja tuli myöhään kotiin?
— Koko myöhään.
— Luuleeko Andersson hänen tulevan pian alas? En mene mielelläni ylös, kälyni vuoksi.
— Hän on pian täällä, päättäen askelista.
Samassa kuului, miten ovi ylhäällä paiskattiin kiinni, ja alhaalla vaihdettiin merkitseviä silmäyksiä. Arvid teki liikkeen, kuin olisi aikonut lähteä, mutta rohkasi itsensä. Hetken päästä alkoi konttorista kuulua ääntä. Pahanlainen yskä tutisutti pientä huonetta ja sitten kuuluivat tutut askeleet, jotka panivat: rapp — rapp, rapp — rapp!
Arvid meni tiskin sisäpuolelle ja koputti konttorin oveen.
— Astukaa sisään!
Arvid seisoi veljensä edessä. Tämä näytti olevan nelikymmenvuotias ja olikin niillä vaiheilla, sillä hän oli 15 vuotta vanhempi veljeään ja sentähden ja muistakin syistä oli hän oppinut pitämään tätä poikana, jolle hän oli isä. Hänellä oli vaaleahko tukka, vaaleat viikset, vaaleat kulmakarvat ja ripset. Hän oli jotensakin lihava ja siksi osasi hän niin hyvin narisuttaa saappaitaan, jotka parkuivat hänen tanakan ruumiinsa painon alla.