— Sinäkö se vain oletkin? kysyi hän hieman hyväntahtoisesti ja hieman halveksivasti, molemmat hänessä toisistaan erottamattomia tunteita, sillä hän ei ollut niille vihainen, jotka jossain suhteessa olivat hänen alapuolellaan, ja hän halveksi heitä. Mutta nyt hän näyttikin pettyneeltä, sillä hän oli odottanut kiitollisempaa esinettä, johon purkaisi kiukkunsa, ja veli oli vaatimaton ja ujo luonne, joka ei koskaan tarpeettomasti asettunut vastakynteen.
— En kai häiritse sinua, veli Carl? kysyi Arvid, joka oli pysähtynyt ovelle. Tällä nöyrällä kysymyksellä oli se vaikutus, että veli päätti ilmaista hyväntahtoisuuttaan. Itse otti hän sikarin isosta, ompeluksilla koristetusta nahkakotelostaan ja tarjosi sitten veljelle laatikosta, jonka paikka oli kamiinin lähettyvillä, koska sikarit — "ystävien sikarit", joiksi hän niitä suoraan kutsui, ja hän oli avonainen luonne — olivat olleet mukana haaksirikossa, joka teki ne hyvin mieltäkiinnittäviksi, vaikk'eikaan niin hyviksi, ja rannikkohuutokaupassa, joka taas teki ne hyvin halvoiksi.
— Noo, mitä sinulla on kerrottavaa? kysyi Carl Nicolaus, sytyttäessään sikarinsa ja pistäen sitten tulitikkulaatikon taskuun — hajamielisyydestä, sillä hän ei voinut koota ajatuksiaan muuta kuin yhteen paikkaan, piiriin, joka ei suinkaan ollut laaja; hänen räätälinsä osasi tuuman päälle sanoa kuinka laaja, ottaessaan mittaa hänen vyötäisistään.
— Ajattelin saada puhua meidän afääreistämme, vastasi Arvid hypistellen sytyttämätöntä sikariaan.
— Istu! komensi veli.
Hänen tapansa oli aina käskeä ne ihmiset istumaan, joita hän aikoi ruveta löylyttämään, sillä silloin ne olivat alakynnessä, ja hän voi helpommin musertaa heidät — jos niin tarvittiin.
— Meidän afääreistämme! Onko meilläkin asioita? alkoi hän. Ei minun tietääkseni! Onko sinulla asioita, sinulla?
— Tarkotin vain, että haluaisin tietää, onko minulla vielä jotain saatavaa.
— Mitähän se mahtaisi olla, jos saan luvan kysyä? Rahojako ehkä? Häh? laski Carl Nicolaus leikkiä antaen veljen nauttia hienon sikarinsa hajusta. Koska ei saanut mitään vastausta, jota ei tahtonutkaan, täytyi hänen itsensä puhua.
— Saatavaa? Etkö jo ole nostanut kaiken saatavasi? Etkö itse ole kuitannut laskun holhouslautakunnalle; enkö minä ole sen jälkeen elättänyt ja vaatettanut sinua, tahtoo sanoa antanut sinulle etukäteen, sillä sinun on maksettava se takaisin, jos joskus voit sen tehdä, kuten itsekin olet pyytänyt. Olen kirjottanut kaikki muistiin, jotta sitten tiedän, kun ansaitset leipäsi itse, ja sitä sinä et vielä ole tehnyt.